Tiedätte varmaan kaikki ne somekliseet 50-luvusta - ahdistavaa yhtenäiskulttuuria, isoja hameita ja jenkkijuttuja, jotka eivät ole välttämättä ikinä mitenkään liittyneet oman kulttuurimme 50-lukuun. Vaikka itse alan puolesta tiedän ettei somekliseillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa tuli itselleni pienenä yllätyksenä että 1956 julkaistu Stars My Destination (myös nimellä Tiger Tiger) oli kosmiset mittasuhteet saavaa väkivaltaista ja kyynistä kyberpunkia. Oliko 1950-luvulla muuten sisältövaroituksia kirjoja varten? No, nykyään tämä keräisi koko sarjan.
Niin on kirjoitettu
Tämä blogi alkoi aikoinaan jonkinlaisena vastaväitteenä kirjallisuudenteorian kurssille, jossa tuhlasin aikaani ja on sittemmin laajennut käsittelemään kirjallisuuden lisäksi muitakin kulttuuriin liittyviä aiheita. Kirjallisuudesta sekä kulttuurista kirjailijan ja historianopiskelijan näkövinkkelistä, lievästi provosoivalla otteella.
keskiviikko 30. marraskuuta 2022
I give you the stars - Alfred Besterin Stars My Destination eli kosmista kyberpunkia suoraa 1950-luvulta
torstai 5. elokuuta 2021
Dyyni on huono kirja, mutta palkittu kulttikirja tästä syystä!
Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte!
Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin.
Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?
Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)
Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)
Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk")
Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa.
perjantai 30. huhtikuuta 2021
Avaruusoopperaa - sotaa, rakkautta, suuria muinaisia - ja puutarha!
Ihmiskunta levittäytyy avaruuteen ja törmää vieraaseen, vihamieliseen sivilisaatioon. Tässä on avaruuoopperani aika tavanomainen lähtökohta. "Vihamielisen sivilisaation" olemuksen jokainen lukijani varmaan arvaa ja tuosta kohtaamisesta syntyy hybridilaji, osittain ihminen, osittain muukalaislajinen "tähtisyntyinen", jotka usein perivät salaperäisten esi-isiensä ulkonäön, yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt ja häijyn luonteen. Samoihin aikoihin siirtokunnat pyrkivät irti Maan vallasta, jota pitävät ilkeänä siirtomaaherrana, ja tästä vihanpidosta seuraa sota sekä lopulta valtava katastrofi, jonka seuraamuksista kärsitään vielä vuosisatojen ajan.
Tarinoillani on aina teemaväri, ja avaruusoopperani teemaväri on punainen!
Tässä todellisuudessa tulevaisuuden Maa on enimmäkseen riitaisaa heimoaluetta (täysin realistinen skenaario muuten, tsekatkaa vaikka uutiset), josta pieni osa on heikon "maailmanhallituksen" hallinnassa. Jatkuvien sotien ja ympäristökatastrofien takia väkimäärä on aika vähäinen. Osa siirtokunnista kehittyy reilusti yli Maan tekniikassaan ja ne kaikki ovat ekologisia kulttuureita, joissa ympäristöongelmat on ratkaistu erilaisin keinoin. Kulttuureiltaan ne eroavat hyvin paljon Maasta, Maan sekasorron takia siirtokunnat kehittyivät epädemokraattisiksi ja niitä hallinnoivat erilaiset valtasuvut, klaanit ja sotilasjuntat.
Olen kehittänyt kolme romaania avaruusoopperauniversumiini. Ensimmäinen, Pyhän maailman lapset, kertoo sodan seuraamuksista ja siihen liittyvästä ääriliikkeestä, pyhästä puutarhasta ja kolmesta eri avioliitosta tuon universuminen eri maailmoissa ja kulttuureissa. Sanoisin, että tarinan teema on uuden alun mahdollisuus. Ja puutarhanhoito.
Toinen romaani, Pahasta maailmasta, sijoittuu edellisen jälkeiseen maailmaan ja esittelee kolme tähtisyntyistä veljestä, jotka päätyvät ihmisten maailmaan. He kaikki ovat kykyjensä vuoksi yhteydessä toisiinsa ja pystyvät käyttämään kykyjään joko hyvään tai pahaan. Tämä onkin tarinan teema.
Kolmannessa ja viimeisessä (?) romaanissa, Maailma maailman yllä, pääsemme vihdoinkin näkemään edes vilauksen siitä salaperäisestä avaruuden sivilisaatiosta. Sitä palvova vaarallinen kultti lähettää aluksen etsimään isäntiään ja kultin vastustajat soluttautuvat matkalle sabotoimaan moiset suunnitelmat. Tarinan teema on pyrkimys korkeammalle.
Millainen sitten on näiden tarinoiden universumi ja mitä tapahtuu ihmiskunnan kotiplaneetalle, Maalle?
Maa - Aluksi siirtokuntia hallitseva "siirtomaaisäntä", sitten heikkenevä ja sekasortoinen maailma, jota siirtokuntalaisista kuitenkin osa palvoo pyhänä paikkana. Ensimmäisessä romaanissa Maa tuhoutuu asuinkelvottomaksi, mutta ei sen tarina siihen lopu! Toisessa romaanissa tapaamme aivan erilaisen Maan, sellaisen, mistä moni lukijani varmaan haaveilee. Meininki menee aivan hippeilyksi.
Mars - ensimmäinen siirtokunnista, josta kehittyi militantti ja suljettu diktatuuri. Mars ei ole kovinkaan tärkeä universumissani, mitä nyt aloittaa joukon rajariitoja muiden kanssa.
Hellia - seuraava siirtokunnista, joka kehittyi nopeasti Maan ohi teknologiassa, kulttuurissa ja vauraudessa. Enimmäkseen veden peitossa oleva maailma, jonka asutus on keskittynyt Pilvikaupungiksi nimettyyn futuristiseen ihmeeseen. Hellia on yksi kahden ensimmäisen tarinan tärkeimmistä tapahtumapaikoista.
Anarre - jatkuvista klaanien valtataisteluista, vallankaappauksista ja hyvin vanhoillisesta tapakulttuurista tunnettu maailma, joka on enimmäkseen kuuma, karu ja asuinkelvoton paria kaupunkia lukuunottamatta. Anarrella on lukuisia pieniä siirtokuntia asteroidivyöhykkeellään, joilla jokaisella on omat tapansa ja Anarre mainostaa itseään "kaikkien turvapaikkana", koska monet pakolaiset päätyvät noihin siirtokuntiin.
Ateni - viimeiseksi asutettu valtakunta, jonka väestöstä osa on tähtisyntyisiä. Ateni koostuu keinotekoisesta "maailmasta", valtavasta monikerroksisesta asemakaupungista Ateni Statista, jossa asutaan kapselihotelleja muistuttavasti kuin sillit suolassa, sekä enimmäkseen asuttamattomasta vihreästä Tharka Avenin maailmasta, jota käytetään viljelyyn, turismibisnekseen ja jossa sijaitsee pyhä puutarha, minne atenien tuhkat haudataan. Tuo puutarha näyttelee vähän turhankin suurta roolia tarinoissa.
Wyanija - salaperäinen muinaisen sivilisaation asuttama maailma, jossa ihmisten retkikunta kokee kammottavan kohtalon. Lähes kaikki Wyanijassa osoittautuu myös jotenkin myrkylliseksi tai vaaralliseksi (shoutout to Jack Vance!) ja yhdessä vaiheessa sinne kielletään matkustamasta kokonaan. Tähtisyntyisten kultit palvovat sitä yhtä innokkaasti kui maasyntyisten ryhmittymät Maata.
Sain ensimmäiset ideat tähän universumiin jo Helsingin Worldconissa ja olen kehitellyt sitä siitä lähtien. Jotain aiheelle omistautumisesta kertonee se, että viime kesänä kun ihailin kesäistä taivasta ajattelin "on se kyllä surullista, että Ateni Statin asukkaat eivät edes näe taivasta", kunnes muistin että koko paikka sijaitsee vain omassa pääkopassani.
torstai 3. joulukuuta 2020
Lukekaa lapsille klassikoita
Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)
Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja?
Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille.
Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?
Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?
Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti.
Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin.
Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?
Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...
Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät.
Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä!
Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta.
tiistai 7. heinäkuuta 2020
Örkeistä ja maailman pahuudesta
Tästä todellisuudesta erillään ovat yliopiston kirjallisuudentutkimuksen korkeatieteelliset piirit. Kirjallisuudentutkimuksessa on omat teoriansa ja oppinsa, mutta itse istuin genrekulttuuriin liittyvillä luennoilla yliopistossa kymmenisen vuotta sitten sellaisessa mentaliteettihistorian vaiheessa, jolloin kaikki oli rasistista. Aloitin itse asiassa tämän blogini aikoinaan haukkuakseni omia luennoitsijoitani, koska kurssi, jolle olin suurin odotuksin ilmoittautunut oli käytännössä sitä, että opiskelijoille annettiin joku klassikko käteen ja seminaarissa ruodittiin sitä miksi sekin klassikko oli rasistinen ja seksistinen. Vasta Rider Haggardin She (Suom. Kuolematon Kuningatar, suosittelen!)-siirtomaakauhuromaanin kohdalla tökkäsi umpikujaan, koska kirja itsessään oli niin omituinen että se ei suostunut mukautumaan teoriaan, jonka mukaan kaikki genreklassikot ovat rasistisia. Professorini hämmennys kirjan edessä oli hieno hetki!
Jos lähtökohta "tässä on klassikko, miten se olisi rasistinen" tuntuu tutulta se johtuu siitä, että sittemmin sama narratiivi on vallannut myös valtavirtamedian. Nykyään on vaikea julkaista elokuvaa/sarjaa/kirjaa yhtään mitään ilman tämän aspektin ilmaantumista (usein kateellisten kilpailijoiden taholta). Joskus siihen on syytä - spefissä, etenkin scifipuolella on ihan normaalia harmitella sitä että avaruuden muukalaiset muistuttavat liikaa jotain ihmiskulttuuria tai kansaa. Jos taas kehität aivan erityksen omaperäisen fantasialajin, joka ei muistuta mitään ihmiskansaa, seuraa kehuja ja ihailua. Omaperäinen fiktiivinen kulttuuri saa taatusti enemmän kehuja kuin vaikka "mystiset fantasiamustalaiset" tms ikävät stereotypiat. Vaatimukset siitä että spefin pitäisi tukea rotustereotypioita eivät ole fandomin valtavirtaa sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan eivätkä ole varmaan ikinä olleetkaan.
Nykyään fandomiin liittyy vain myös valitettavasti joskus antagonistinen suhde kirjailijoiden/tutkijoiden/mediantuottajien ja sivistymättömien massojen, eli varsinaisen lukija/kuluttajakunnan välillä, mikä tämäkään ei ole aivan uutta, Tolkienkaan ei voinut sietää osaa faneistaan eikä varmaan edes ymmärtäisi jotakin metallipiirien Mordor-läppää. Mutta eteenpäin!
Helsingin Sanomien (koronasyistä toimittajat kirjoittavat nykyään liikaa siitä miten muut ovat väärässä internetissä, koska hekin roikkuvat netissä etätöissään) artikkeli aiheesta oli mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti väärässä, koska sen väittämät eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Keskustelu alkoi siitä mitä rotua örkit mahdollisesti edustavat, mutta jotenkin menee usein myös epämääräisiin syytöksiin väärästä maailmankuvasta ja jopa tavasta hahmottaa koko universumi, joka on aivan eri asia:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006563367.html
Ensinnäkin, spefi ei ole ollut perinteisesti täysin mustavalkoista hyvän ja pahan taistelua josta vasta juuri omina valaistuneina ja valveutuneina aikoinamme, juuri nyt, on edistytty vähemmän mustavalkoiseen maailmankuvaan monimuotoisemmalla lajikaartilla. Spefi on Romantiikan perillinen, joten spefille on tyypillistä myös antisankarit, monien eri näkökulmien käyttäminen ja moraalinen epämääräisyys (esimerkkejä on useita, mutta vaikka Vance, Howard, Bester etc) Sama pätee elokuviin. Itsekin olen tässä kirjoittanut kohta kymmenen vuotta lähinnä pahisten ja antisankarien näkökulmasta. Spefi on myös satujen ja myyttien perillinen (Tolkien esimerkiksi halusi luoda ihan oman mytologian) ja mytologioissakin moraali ei ole tiukan mustavalkoista - tunnetuimmat sankaritkin käyttäytyvät välillä itsekkäästi ja tekevät suuria virheitä.
Sen sijaan kaikista eeppisimmät ja moraaliltaan ainakin näennäisesti yksinkertaisimmat ja mustavalkoisimmat teokset jostain syystä saavat usein kulttimaineen ja kansansuosiota. 1970-luvun spefi oli pitkälti dystopioita ja väkivaltaisia antisankareita, joten siihen viihdetodellisuuteen ilmaantuva Tähtien Sota sai valtavan suosion, koska ihmiset pitävät myös perinteisistä seikkailuista, sankareista ja pahiksista. Sama tietenkin koskee myös Tolkienia - Taru Sormusten Herrasta ilmestyi 1950-luvulla ja sai myöhemmin valtavan suosion hippipiireissä, koska se erosi aikansa kyynisemmästä fiktiosta. Siitä tehdyt elokuvat taas ilmestyivät parhaaseen HBO-rankisteluaikaan. Siinä, että ihmiset pitävät seikkailutarinoista ja hyvän ja pahan taistelusta, varsinkin aikana, jolloin heitä pommitetaan rankistelevilla antisankaritarinoilla joka suunnasta, ei ole mitään moraalisesti väärää. Jos joku pitää enemmän Legolasista kuin minun kirjojeni hahmoista, niin hänen ajatusmaailmassaan ei ole yhtään mitään halveksuttavaa (huomattavaa on myös että näissä mustavalkoisimmissakin teoksissa on ei-niin mustavalkoisia henkilöhahmoja kuten vaikka Tähtien Sodan Han Solo, joka ei halua ryhtyä sankariksi ja on skeptisempi ja sarkastisempi tapaus tai Tolkienin Klonkku, joka yrittää välillä kovasti tulla paremmaksi)
Se, miten hyvää fiktiota on luoda fiktiivinen laji, joka on automaattisesti paha, on keskustelu joka jotenkin on kietoutunut rotukeskusteluihin, koska nähtävästi jos kirjailija luo fantasiapahiksia hän automaattisesti pitää jotakin etnistä ryhmää huonoina ihmisinä. Absoluuttisen pahat pahikset ovat lopultakin aika harvinaisia ja ne harvat esimerkit viihdyttävän eeppisiä (vaikka Tähtien Sodan keisari tai Tolkienin Melkor). Romantiikan lapsena genrefiktiota on ajoittain suorastaan riivannut ajatus pahiksista väärinymmärrettyinä uhreina, mistä siitäkin on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä (ja hauskoja, kuten Jack Vancen Demon Princes-sarjassa, jossa kiistattomille rikollisille löytyy ymmärtäjiä, varsinkin muuten yliopistopiireistä). Hyvä esimerkki siitä miten pahalla fantasialajilla voi tehdä hyvää fiktiota on GRRM:n Fevre Dream, jossa vampyyrit ovat vain ihmisistä erillinen perusluonteeltaan susimainen saalistava laumalaji, jolle ihmiset ovat olleet aina "karjaa", mutta jonka sisällä yksittäiset henkilöt tekevät moraalisen valinnan pitää ihmisiä ystävinään ja pyrkiä ratkaisemaan ravinto-ongelma ilman ihmisuhreja. Vampyyrien muuttaminen eroottisiksi ensirakastajiksi taas toimi huomattavasti huonommin.
Genrefiktio ja viihde ei siis ole ollut mustavalkoista milloinkaan, moraaliltaan yksinkertaisimmista teoksista on usein tullut kulttiteoksia, osittain koska ne erottuvat niin paljon valtavirrasta ja kuten Helsingin Sanomien artikkelistakin huomaamme, oikeasti kyse ei ole rotustereotypioista vaan ideologisista poteroista, joissa tosimaailman mustavalkoista maailmankuvaa yritetään ympätä fiktioon ja faniparkoihin. Osa faneista hermostuu suosikkiteostensa muuttamisesta - ja varsinkin siitä ajatuksesta, että siihen asti heidän suosikkiteoksensa olisikin ollut moraalisesti epäilyttävä - siksi, koska on vain niin kiintynyt suosikkiinsa. Se ei tarkoita sitä, että heidän koko ajatusmaailmansa olisi vaikka 1950-luvulta, vaikka tämä tosiasia tuntuukin hankalalta sen jälkeen kun on sekoittanut päätään kriittisellä kulttuurintutkimuksella. Rakentavampi lähtökohta on siis luoda ihan itse omin kätösin jotain viihdyttävää, omaperäistä ja sensibiliteetiltään oikeanlaista (mitä tämä sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa) ja myydä sitten ihan itse se tuote kulttiklassikoita lyttäämättä.
Me emme myös opi ja kehity vain menneisyyttä kritisoimalla, kuten Helsingin Sanomat väittää. Universaali kulta-ajan teema ja erilaiset kertaustyylit todistavat tuota vastaan. Tai se, että aika monessa kulttuurissa et saa edes luoda sitä omaa teosta ennen kuin olet kopioinut omaa aikaasi edeltäviä mestareita vuosikausia. Voisi melkein väittää, että minä enemmän joku kulttuuriliike on keskittynyt (sinänsä viihdyttävään) menneisyyden ja oman perintönsä haukkumiseen, sitä pienemmät sen omat konkreettiset saavutukset ovat olleet. Tämän huomaa joskus nykyfiktiostakin.
maanantai 23. syyskuuta 2019
Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka
maanantai 12. elokuuta 2019
The Prequel - Miten Vihreän maailman utopia/dystopia syntyi!
Tällä hetkellä kirjoittamassani avaruusoopperassa on muuten samantapainen alkukuvio Maan tuhoavista siirtokunnista, mutta tarinan juoni ja varsinainen punainen lanka ovat aivan muualla.