tiistai 27. joulukuuta 2016

2016 oli ihan okei!

Jos jotain asiaa aletaan toistamaan tarpeeksi usein, on satavarmaa, että alan vastustamaan sitä kiihkeästi. Hermostuin vuoden 2012 maailmanloppuhysteriaan niin, että suorastaan toivoin jotain kauheaa tapahtuvaksi ja Skotlannin itsenäisyysäänestyksen retoriikka ja lipunheilutus ketutti lopulta niin armottomasti, että aivan hurrasin kun SNP hävisi. Olen iloinen, että vuosi 2016 on kohta ohi eikä minun tarvitse enää ikinä kuulla yhtään versiota siitä, miten 2016 on kauhein vuosi ikinä. 2016 ei sitäpaitsi edes ollut kauhein vuosi ikinä, mitä nyt jostain syystä se vuosi kun aikuiset ihmiset alkoivat käyttäytymään kuin hysteeriset lampaat.

Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.

Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.

Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.

Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?

Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!

Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Paras lukemani fantasiakirja - C.S. Lewisin kasvoista kasvoihin

Samalla tavoin kuin kauhun tai scifin kanssa, pidän fantasiasta sitä enemmän mitä rohkeammin se lähestyy myyttiä. Avaruusteknologia, lohikäärmeet tai zombit ovat minulle kohtuu yhdentekeviä, samoin spekulatiivisin fiktion käyttäminen Tärkeisiin Ajankohtaisiin Teemoihin. Tämän takia pidän niin paljon Tolkienista, mutta jätän usein fantasiakirjat kesken. 

C.S Lewisin viimeinen romaani Kasvoista kasvoihin (vuodelta 1956 mutta suomennettu vain pari vuotta sitten) on paras lukemani  fantasiaromaani. Se ei ole osa kymmenosaista tiiliskivisarjaa, jonka loppupäätä kohden kirjailija joko maalaa itsensä nurkkaan tai kuolee vanhuuteen. Se ei ole nykyajan ongelmia siirrettynä jännittäviin kulisseihin. Se on yksittäinen, täydellisyyttä hipova teos, jossa kaunis kieli, kiehtova maailma, antiikin mytologia (mutta ei klassisena, vaan antiikin periferioiden barbaariversiona), mielenkiintoiset teemat ja moniulotteinen päähenkilö yhdistyvät saumattomasti. Se alkaa verisesti tavalla, joka filmattuna saattaisi peitota minkä tahansa HBO-rämistelyn vieden lukijan maailmaan, jossa sekä pohditaan syvällisiä filosofisia kysymyksiä, että kuohitaan kuninkaan tytärtä tirkistellyt nuorukainen. Usein kun luen jotain 1950-luvulla kirjoitettua spefiä alan ihmetellä miksi ihmeessä ihmiset kuvittelevat, että väkivalta ja vai aikuisille sopivat teemat olisivat tulleet spefiin vasta omana aikanamme. Ehkä koska suuri osa yleisöstä tuntee 50-luvulta vain Tolkienin? 

Aikuisuudesta puheenollen, Kasvoista kasvoihin on kypsin ja aikuisin lukemani fantasiatarina sanan varsinaisessa merkityksessä (ei siis aikuisviihdemielessä!). Se käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät kypsymiseen ja kehittymiseen. Sen tärkein teema on rakkauden eri muodot klassisen filosofian mukaan ja varsinkin omivan ja uhrautuvan rakkauden erot. Fantasiaa siis, joka pistää lukijan pohtimaan asioita ihan arkielämässä. 

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikan reunamille barbaariseen pikku kuningaskuntaan, jonka kulttuuri ja uskonto ovat karkea ja raaka versio Kreikan kulttuurista. Helleeninen sivistys on heistä vähän kummallista, mutta kreikkalainen orja on kuitenkin hankittu opettamaan kuninkaan tyttäriä. Tarina itsessään on versio Psyyken ja Amorin myytistä, mutta Psyyken vanhemman sisaren ja rakastavan sijaisäidin, Orualin näkökulmasta.

Orual on hyvin mielenkiintoinen päähenkilö ja huomauttaisin, että tässä olisi nyt naispäähenkilö fantasiatarinassa, suoraa 50-luvulta! Sitäkään ei siis keksitty omana aikanamme! Orual on ruma ja jollakin tavalla epämuodostunut, mutta perheensä älykkäin, isänsä kuoleman jälkeen hänestä tulee maansa hallitsija. Hän hunnuttaa aina kasvonsa ja näin hänen ulkonäöstään liikkuu mitä merkillisempiä huhuja. Hän on soturikuningatar, joka kouluttautuu miekkailutaidoissa miesten lailla. Ja mikä tärkeintä, hän muuttuu ja kehittyy tarinan edetessä lopulta ymmärtäen omat virheensä ja heikkoutensa. Muutkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, niin rahvaan palvoma Psyyke kuin isähahmona toimiva kreikkalainen orjakin, jota prinsessat kutsuvat Ketuksi. Yksi prinsessoista muuten välittää vain ulkonäöstään ja miehistä, mutta lopulta Orual ja lukija ymmärtävät häntäkin uudella tavalla. Tuo pisti silmään sen takia, koska Lewisiä moititaan usein siitä, miten hän käsitteli Narnian Susanin henkilöhahmoa. Aika harvinaista millekkään kirjallisuudenlajille, että lukijan annetaan ymmärtää, että jotkut tytöt välittävät vain pojista ja heistä kasvaa usein naisia, jotka välittävät vain miehestään ja lapsistaan, mutta sekin on ihan okei, kaikkien ei tarvitse olla viisaita, hyviä taistelijoita tai mitenkään ihmeellisiä. 

Kauhukirjailijana pidin myös siitä, että tarinassa käsiteltiin minulle tärkeää ihmisuhrin teemaa (tämä kuulostaa aina yhtä epäilyttävältä). Koko tuo primitiiviversio Antiikin mytologiasta veriuhreineen ja Psyyken "avioliittoseremonia" oli äärimmäisen kiehtovaa. 

"Holy places are dark places. It is life and strength, not knowledge and words, that we get in them. Holy wisdom is not clear and thin like water, but thick and dark like blood.” 


tiistai 29. marraskuuta 2016

Suurmiehiä vastaan

Reaktiot Fidel Castron kuolemaan saivat minut taas kerran pohtimaan sitä, miten kategorisesti olen kaikenlaisia vahvoja johtajia ja suurmiehiä vastaan. Yleensä kun oikeistolaiset syyttävät vasemmistolaisia diktaattorien romantisoimisesta vastaukseksi esitetään oikeistolaisten tukemia ja kannattamia diktaattoreita, mutta minulla ei ole tuota piirrettä - en löydä koko historiasta suurmiestä, vahvaa johtajaa tai diktaattoria, jota ihailisin. Tarpeeksi sekopäisiltä vaikuttavat persoonat (Ruotsin Kaarle XII:stä Ranskan vallankumousjohtajiin ja nykydiktaattoreihin) aiheuttavat eräänlaista huvittunutta innostusta mikä lienee historianopiskelijan versio kiinnostuksesta junaonnettomuuksiin. Ihailemani historialliset henkilöt ovat joko olleet enimmäkseen politiikan ulkopuolella tai Edmund Burken tavoin haastaneet liiallista poliittista valtaa - oli kyse sitten vallankumouksellisesta diktatuurista tai suuryhtiöistä (hän taisteli vuosia East India Companya vastaan). Mieleeni ei tule presidenttiä tai pääministeriä, jota ihailisin.

Olen aika autoritäärinen persoona, mutta auktoriteetin on ansaittava kunnioitukseni kunnolla, osoittaen, että on asemansa arvoinen. Ammattipoliitikolta tuo ei onnistu ollenkaan. Poliitikon ammattiin kuuluu kaksi asiaa, joita en voi sietää sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan: "jack of all trades" henkistä päätöksentekoa, jossa ihmisen ammatti on tehdä päätöksiä asioiden suhteen, joista ei tiedä mitään ja joista hänellä ei ole edes aikaa ottaa selvää (aseet, internet, jopa japanilaiset sarjakuvat 2000-luvun alussa) sekä esiintyminen moraalisena auktoriteettina, joka tietää mikä meille muille on parasta. Vuosituhansia vanha traditio ja vuosituhansien varrella kertynyt kirjallinen materiaali ihmiskunnan tärkeimmiltä ajattelijoilta kertoo mikä meille on parasta ja toimii moraalisen auktoriteettina, eivät miehet tai naiset, jotka ovat päättäneet, että he ovat niin paljon tavallista rahvasta parempia, että heidän tehtävänsä on päättää asioista heidän puolestaan ja kyynärpäätaktikoida itsensä huipulle saakka sabotoiden samalla ideologisia vihollisiaan. Vihaan jokaisia vaaleja, koska niissä minun pitää valita joku vastenmielinen pyrkyri jota äänestää pitkin hampain. Aika usein en äänestä ollenkaan.

Paljon melua aiheuttaneet USA:n presidentinvaalit järkyttävine ehdokkaineen olivat hyvä esimerkki siitä, millaiset ihmiset haluavat huipulle ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin halu tulla presidentiksi tai pääministeriksi. Hajautetun ja paikallisen vallan ystävänä - ja tämän takia vastusta EU:ta ja toivon sen pikaista hajoamista - suhtaudun kunnioittavammin vaikka Lontoon pormestariin tai pienen kaupunkivaltion johtajaan. Ainakin pormestarin aiheuttamat vahingot koskevat vain yhtä kaupunkia, eivät kokonaista valtakuntaa.

Lisäksi suurmieskultit ja vahvat johtajat ovat rehellisesti sanottuna nolostuttavia. En ymmärrä mitä kukaan näki Napoleonissa, Mussolinissa tai Castrossa. Tai siis tavallaan ymmärrän ne syyt mitkä saavat ihmiset innostumaan suurista johtajista, mutta se ei tee ilmiöstä yhtään vähemmän noloa. Johtajan naamalla koristellut julisteet, tunteja kestävät puheet ja innokkaat alamaiset aiheuttavat puhdasta myötähäpeää. Pidän esimerkiksi muuten Singaporesta, mutta paikallinen, vaikkakin mieto Lee Kuan Yewin henkilökultti oli museoissa ja muissa kulttuurikohteissa vaivaannuttava. Kaikista pahimpia ovat johtajat, jotka kieltävät itseensä kohdistuvan kritiikin ja jopa huumorin, kuten Turkin Erdogan.

Koska kaikista pahimmat  ihmiset katsovat kuuluvansa vallan huipulle, kannatan kaikista mahdollisista poliittista järjestelmistä eniten monarkiaa ja vieläpä sellaista, jossa hallitsijalla on poliittista valtaa (ei kuitenkaan missään tapauksessa absoluuttista). Perinnöllinen monarkia on paras tapa hallita, koska se on ainoa, joka takaa sen, että hallitsija ei ole pyrkinyt asemaansa vaan kasvaa velvollisuuteensa, halusi tai ei.

torstai 20. lokakuuta 2016

Klovnipaniikki vigilantismin innoittajana -lyhyt analyysi ilmiöstä

En erityisemmin pidä klovneista. En kilteistä enkä ilkeistä sellaisista. En ole oikeastaan edes kiinnostunut aiheesta, en edes sen vertaa, että Stephen Kingin kauhuklovni olisi mitenkään tuttu tarina. Ehkä sen takia tämä urbaanilegenda ei herättänyt heti mielenkiintoani. Ei ennen kuin uutisia klovneiksi pukeutuneista hyökkääjistä ilmestyi täällä Englannissa. Nyt lukemani mukaan pelottavasti käyttäytyviä klovneja on bongattu jopa Suomessa asti. Kyseessä on selvästi kansainvälinen trendi, jota liioitteleva klikkimedia villitsee entisestään.

Guardian tapaisten rupattelevan luokan viestimien artikkeleista päätellen rupatteleva luokka ei oikein ymmärrä tätä ilmiötä - sitä pidettiin pitkään täysin fiktiivisenä ja keksittynä paniikkina ja se aiheutti tavanomaista hömpötystä "toiseuden pelosta". Pidätyskuvissa poseeraava nuorukainen ei kuitenkaan ole mielikuvituksen tuote. Useassa eri maassa taitaa aivan oikeasti olla joukko ihmisiä, jotka huvikseen pukeutuvat pelottaviksi klovneiksi ja säikyttelevät ohikulkijoita. Heidän motiiveitaan ja sitä, käytetäänkö naamioitumista myös todellisten rikosten tekoon, kuten ryöstöihin, voin vain arvailla.

Mielenkiintoisinta ilmiössä on ehdottomasti tavallisen kansan kommentit näihin uutisiin liittyen. Niin kauan, kun uutiset kertoivat vain Yhdysvalloista, maasta, josta eurooppalainen on valmis uskomaan mitä pahaa tahansa, liittyivät kommentit usein siihen, että kohta joku klovniksi pukeutunut ammutaan vahingossa tai tahallaan. Yksikään tietämäni amerikkalainen, joukossa myös aseharrastajia, ei muuten itse kehottanut ampumaan klovnihäiriköitä. Mutta muut olivat jo päättäneet, että kohta joku amerikkalainen ampuu klovnin. Amerikkalaiset ovat niin väkivaltaisia. Myös amerikkalaiset pohtivat sitä, että kohta joku pellepukuinen päätyy vahingossa ammutuksi.

Ja sitten asuinmaani viestimet ilmoittivat paikallisista klovnihavainnoista.
Kommentit uutisiin liittyen olivat taas mielenkiintoisia. Useampi britti kirjoitti, omalla nimellä ja kuvalla, Facebookissa, että jos klovni tulisi ahdistelemaan heitä, he ajaisivat häirikön yli autolla. Muuten kommentit liittyivät turpiinvetoon ja vastaavaan. Sama asenne jatkui kun klovniuutisia ilmestyi Suomesta. Samana päivänä näin Facebook-feedissäni Makvan Amirkhanin, Jason Lepojärven ja Jussi Karin päivityksen asiaan liittyen. Jussi oli jopa blogannut lakimiehen näkökulmasta siitä, voiko klovniahdistelijaa pahoinpidellä. Kaikki nämä päivitykset liittyivät tavalla tai toisella vigilantismiin. En ole aiemmin törmännyt aiheeseen, joka useassa eri maassa liittyisi näin voimakkaasti vigilantismiteemaan.

Lähtökohtaisesti sekä Britanniassa, että Suomessa suhtaudutaan epäluuloisesti vigilantismiin ja omankädenoikeuteen. Tietysti yksittäisiä sankaritarinoita hurrataan, mutta silti maissa on - ehkä tosin vähenevässä määrin - korkeahko luottamus virkavaltaan. Tästä johtunevat myös kommentit siitä, miten asehullut amerikkalaiset menisivät aiheuttamaan tuhoa kun yrittäisivät leikkiä sankaria. Huonostihan siinä käy. Joten mikä klovneissa on sellaista, että lainkuuliaiset eurooppalaisetkin alkavat uhoamaan?

Pidätyskuvasta ehkä näkee millaiset ihmiset näitä pelletemppuja todennäköisesti harrastavat. Se sama populaatio, joka saattaa heittää sinua kaljapullolla ilman mitään syytä pikkukaupungin hengauspaikan ohi kulkiessa. Tai teini-ikäiset, jotka ovat lukeneet ilmiöstä. Tavallisia ihmisiä ärsyttää ajatus siitä, että he säikähtäisivät jotakin ns verkkariväestön edustajaa, joka on ostanut typerän naamion supermarketista. Vaikka moni uhristatuksesta haaveileekin, ei kukaan halua olla pelle-vandaalin tai ryöstäjän uhri. Ainoa keino selvitä tuollaisesta kohtaamisesta ilman kasvojenmenetystä ainakin omassa mielessä, on se, että pelleä onnistuu pamauttamaan punanenään. Ei ihme, että lasten uutisoidaan olevan peloissaan ja aikuiset haaveilevat väkivallasta. Aikuiset eivät voi olla tästä peloissaan, toisin kuin vaikka terrorismista. Vihollisen kuuluu olla vaarallinen - todellakin sellainen, jonka kynsistä päästyäsi voit kertoa monet kauhutarinat leiritulen äärellä. Pelleasuisen chavin uhriksi joutuminen on pelkästään nöyryyttävää. Ellet pääse iskemään pellen tantereeseen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

"Will he be there!" - Goottilaisen konnan kehityskaari

"Paradise!" Uttered Isidora, with her last breath - "Will he be there!"(Melmoth the Wanderer)

Alusta asti gottilaisen tarinan mielenkiintoisin henkilöhahmo oli juonitteleva konna. Uhmakkaat pahantekijät eivät vielä 1700-luvun puolessavälissä olleet kirjallisuuden vakiokalustoa, joten luulisin Walpolen inspiraationa  tässäkin  suhteessa olleen Shakespearen (jotenkin odotan aina salamaniskua taivaalta kun mainitsen Walpolen ja Shakespearen samassa yhteydessä). Castle of Otranton Manfred on henkilöhahmona varsin lattea versio Shakespearen suosituista juonittelijoista. Varhaisessa goottilaisessa kauhussa konnan motiivit liittyivät lähes väistämättä perintöasioihin, niin banaalilta kuin se nykylukijasta tuntuukin. Siinä sivussa toki uhkailtiin neitokaisia ja sankaria, joka yleensä oli se, jonka linna yms olisi pitänyt periä oikeasti. Epäilemättä hurjan mielenkiintoisia kuvioita 1700-luvun frouvaslukijoille. Mutta eteenpäin!

Jo useaan otteeseen haukkumani Ann Radcliffen yksi monista heikkouksista oli heikko henkilökuvaus, mutta hänen konnansa Montoni oli ehdottomasti mieleenpainuvin hänen luomistaan paperinukeista. Montoninkin motiivit ovat perimysasioissa, hän menee naimisiin saadakseen vaimonsa maat itselleen ja kun vaimo kieltäytyy hän paljastaa koko tyrannimaisuutensa. Montoni johtaa myös jonkinlaista sotarosvojoukkoa ja harrastaa uhkapelejä - ei siis mitään yliluonnollisia paheita tai demonisia kytköksiä vielä tässä vaiheessa. Montonin motiivit ovat siis aika yksioikoisia ja hän on pohjimmiltaan tavallinen ahne kotityranni. Mutta Radcliffe kuvailee hänet kuin minkäkin romanttisen sankarin - tumma, komea keski-ikäinen mies, jolla on erityisen pistävä katse - nämä piirteet löydämme vielä monelta konnalta hänen jälkeensä. Epäilemättä osa lukijattarista koki hänet tahtomattaan kiehtovammaksi kuin jatkuvasti itkevän ja sievistelevän "sankarin" Valancourtin.

Ensimmäinen kauhukirjailija, joka nosti konnan päähenkilöksi oli William Beckford. Vathek kuvaillaan saman näköiseksi  ja oloiseksi kuin Montoni, mutta hän sentään jo tekee sopimuksen pahojen voimien kanssa. Hänen demonisuuttaan vain häiritsevät Beckfordin nähtävästi camp-mielessä harrastamat humoristiset kohtaukset, mm yhdessä vaiheessa eräs hänen (useista) vaimoistaan kantaa häntä reppuselässä. Vasta Matthew Lewisin saatanallinen munkki keskittyi päähenkilön pahuuteen ja tuhoon sataprosenttisesti.

Ambrosiokin on tumma, pistäväkatseinen ja synkännäköinen ja hurmaa  ankarilla saarnoillaan koko kotikaupunkinsa naisväen. Rehellisesti sanottuna hänkään ei ole kovinkaan monitahoinen persoona. Hän on luonteeltaan ylpeä ja intohimoinen ja hänen pahat tekonsa johtuvat siitä, että hän rikkoo munkinlupauksensa ja ryhtyy suhteeseen ensin viettelijänsä Matildan kanssa ja yhteen naiseen kyllästyttyään ahdistelee uutta uhria. Tämä nyt ei ole ainoa valheista ja viettelyksistä kirjoitettu kirja 1700-luvulla, vaikka mukana onkin tällä kertaa graafista väkivaltaa, mustaa magiaa ja kaikenlaisia taikatemppuja. Charlotte Dacren Victoria on yhtä lailla rakkausjuttujen vuoksi juonitteleva naispuolinen konna, joka vailla mitään omaatuntoa juonittelee saadakseen haluamansa. Hän eroaa mieskollegoistaan siinä, että hänen pahuutensa on täysin banaalia ja arkipäiväistä, ilman muka renessanssiajan italian kulisseja hän olisi kuin kuka tahansa henkilö sensaatiolehtien rikosuutisissa.

Ryhtyessään kirjoittamaan Charles Maturin uhosi vetävänsä kaikki Radcliffen teemat täysin överiksi ja loikin Melmothissaan sen ainoan monitahoisen ja salaperäisen konnanhahmon. Olen jo vuosikymmenen ajan fanittanut Melmothia, mutta vasta tutustuttuani varhaisempaan goottilaiseen kirjallisuuteen olen ymmärtänyt miten nerokas hahmo hän on verrattuna konnamaisiin edeltäjiinsä.

Ensinnäkin hän ei ole täysin inhimillinen eikä täysin tästä maailmasta. Hän on elänyt vuosisatoja ja siirtyy helposti maasta ja paikasta toiseen nähtävästi silkalla ajatuksen voimalle. Edeltäjiensä tapaan hän on tumma keski-ikäinen mies, jolla on pistävä katse - mutta niin merkillisesti hohtavat silmät, että ne paljastavat hänen demonisuutensa hänen uhreilleen. Hänen motiivinsa ovat mysteeri, joka selviää vasta lopussa eikä oikeastaan selitä kaikkia hänen tekojaan. Hän, toisin kuin edeltäjänsä, on kuitenkin puheliasta sorttia ja kuulemme hänen monologejaan maailmanmenosta, sillä vaikka hän ei paljasta tarkoitusperiään, hän ei pyri peittelemään raivoaan ja kyynistä inhoaan koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän on suoranainen yliluonnollinen vihapuhuja (näin muotitermiä käyttääkseni), sillä yhdessä kohtauksessa hän osoittelee uhrilleen Intian eri uskontokuntia ja käy yksityiskohtaisesti läpi näiden pahimmat julmuudet ja alistavimmat käytännöt just for the evulz.

Yksi mielenkiintoinen piirre Melmothissa on se, että hän ei, toisin kuin edeltäjänsä, käytä väkivaltaa uhrejaan vastaan. Kirjan lomittaisissa tarinoissa ihmiset kokevat kauheita toistensa käsissä ja Melmoth ilmestyy houkuttelemaan heitä tilanteissa, joissa hänen uhrinsa ovat heikoimmillaan. Ainoa henkilökohtainen uhri on Isidora, johon hänellä tuntuu olevan monimutkainen viha-viha-viha-rakkaussuhde.

Minulla on Melmothiin monimutkainen rakkaussuhde ja kynäillessäni kirjaani Kuolema on ikuista unta loin hänen inspiroimanaan useampiakin kuolemattomia konnia. Omat kuolemattomat houkuttelijani, jotka esiintyvät myös useassa novellissani, eivät kuitenkaan ikinä ylety Melmothin eeppisyyteen. Onkohan hyvän goottilaisen konnan luominen nykyään edes mahdollista?


tiistai 4. lokakuuta 2016

Vihreä Maailma - erään tarinan synty

Ehkä olisin saanut ideani ilman Breivikiä ja Morriseytäkin. Olin pohtinut jo usean vuoden ajan populaari-ja valtakulttuurin kummallista ihmisvihaa ja sitä, miten kevyesti aivan järkevät ihmiset sanovat sellaisia asioita kuin "ihminen on pahin eläimistä". Avatar häiritsi minua aivan erityisesti. Siinähän parasta, mitä ihminen saattoi tehdä oli pettää jopa oman lajinsa. Halusin kirjoittaa jotain oikein anti-Avataria. Ja sitten Morrissey kommentoi Utoyan verilöylyä, muistaakseen sanoen, että broilerin tehotuotanto oli pahempi rikos.

Minä en ota mitään ideaa kevyesti. Tuollaiset kommentit saavat minut aina pohtimaan mitä se tarkoittaisi käytännössä, vietynä loogisiin johtopäätöksiin. Jos ihmisen henki on samanarvoinen kuin kanan, mites muiden eläinten? Mitäs jos tuhohyönteiset valtaisivat viljelykset, kumman selviytyminen olisi arvokkaampaa - hyönteisten vai maanviljelyksestä riippuvaisen ihmisyhteisön?

Tarina kahdesta pojasta, jotka päätyvät lainsuojattomiksi kalastettuaan nälänhädän aikana syntyi kuin itsestään. Kehitin kauaksi tulevaisuuteen sijoittuvan dystopian, jossa primitiiviset heimot elävät vihamielisen luonnon keskellä avaruussiirtokunnissa, kaukana toisistaan. Aluksi suunnittelin useita aiheeseen liittyviä novelleja, joka käsitteli eri yhteisöjen elämää, tuon dystopian koossapitävää eliittiä ja heitä vastustavia kapinallisia. Yhdessä tarinassa rikollinen esim sujautti Raamatun vihaamansa yhteisön kirjastoon (Raamatussahan mainitaan mitä eläimiä saa syödä, joten koko yhteisöä olisi rangaistu tuosta). Novelli-idea jäi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei näiden yhteisöjen jokapäiväinen elämä ollut aiheena kovinkaan kiehtova.

Noihin aikoihin (2011-12) YA-dystopiat nousivat myös suosiossa. Minua ei voisi vähemmän kiinnostaa mikään teini-taistelee-tyranniaa-vastaan- kuvio. Minuahan kiinnostaa se äärimmäisyys. Mitä sen jälkeen tapahtuu kun tyrannia on kukistettu? Millaiset motiivit kapinallisilla on? Entä millaisia keinoja he käyttävät?

Lopulta Vihreä Maailma jäsentyi päässäni. Ei ole mitään tyranniaa, joka huvikseen kiusaa alamaisiaan. Yhteiskunta on rauhallinen ja sen hallinto tarkoittaa pelkkää hyvää. Kapinalliseni sen sijaan ovat raakoja ja väkivaltaisia - eivätkä pelkästään siksi, että se auttaisi heidän asiaansa. Ei, se on heidän ideologiansa. Heistä ihmiskunnan rauhallisuus, väkivallattomuus ja harmonia estää ihmiskuntaa kehittymästä. Heistä ihmiskunta tarvitsee sotaa ja anarkiaa, jossa vain vahvimmat selviävät. He ovat vähän kuin 1910-luvun yli-ihmisaatteisiin hurahtaneita 2010-luvun utopiassa. Heidän kauttaan pääsin purkamaan taas niitä ideoita, jotka liittyivät kandintyöhöni 2010. Astuttuaan kaiken sallitun tuolle puolen - syötyään kalaa - he voivat tehdä mitä tahansa. He ovat jo tehneet rikoksen, joka heidän kulttuurissaan vastaa murhaa. Tai niin he ainakin vakuuttavat itselleen.

Pari päivää sitten luettelin kaikki tarinaani inspiroineet asiat (Unohtaen Avatarin ja YA-dystopiat) Facebookissa:

Morrisseyn kommentit Utoyan verilöylystä - varsinainen idea
-Project Pitchfork -bändin kappaleesta Green World - tämä bändi on kunnostautunut ihmisvihaisessa haihattelussa parissakin kappaleessa. Tässä on vain luontotunnelmointia-Yli-ihmisideologiasta, johon törmäsin kandiaikoina - tarinani kapinalliset pitävät itseään yli-ihmisinä. -Väkivallan ja luovuuden kytkös, myös kandilukemistoani, 1900-luvun alun muotiaatteita -Jack Vancen Demon Princes - Näinkin voi tehdä infodumppausta!-Visiitti Tokiossa näköalatorniin -Yksi uni, josta sain dialogi-idean



Olen pitänyt tarinaa pöytälaatikossa useita vuosia, kirjoittanut sitä uudestaan, laajentanut sitä kuvailemalla (Jack Vancen inspiroimana) luomaani maailmaa ja sen mytologioita, tarinoita ja ihmisten loputtomia fantasioita ja pelkoja liittyen mahdolliseen vieraaseen älylliseen elämään avaruudessa. Näillä tarinoilla on tärkeä osa kuvaamassani kulttuurissa, joka on lähes kokonaan oraalinen - eri yhteisöt kertovat erilaisia tarinoita, Maan historiasta liikkuu suoranaisia satuja ja tarinan henkilöt näkevät mielellään itsensä jonkinlaisen mytologian sankareina. Olen hionut jokaista lukua niin kauan, että ne tuntuvat kaikki päättyvän piikikkääseen onelineriin. Keksin piikikkään myyntilauseenkin tarinalleni: "Yli-ihmiset avaruudessa!" Mutta näillä näkymin kirja näkee vihdoinkin päivänvalon Helsingin Worldconissa - jotenkin en usko, että myyntilauseeni otettaisiin siellä kovinkaan hyvin vastaan.

Ystävällinen beta-lukijani huomautti, että Vihreän Maailman voi tulkita usealla eri tavalla. Pointtini oli kuitenkin esittää vastaväite Avatarille ja muille vastaaville misantrooppisille ekofantasioille. Kyllä, ihmiset ovat väkivaltaisia ja saavat aikaan paljon tuhoa ja pahaa. Mutta se ei ole koko tarina ihmisestä.

Yksi uusimpia dystopiagenrejä on ekodystopia. Kävin aiheeseen liittyvässä akateemisessa ohjelmassa Finnconissa saadakseni tietää onko Vihreä Maailma ekodystopiaa. Ei ole. Se on dystopiaa ekoutopiasta.





lauantai 1. lokakuuta 2016

Mutta entä jos oma viiteryhmäsi vaikuttaa täysin muukalaisilta?

Luin taas artikkelin siitä, miten vaikeaa kirjailijan on kuvata muita kuin omaa viiteryhmäänsä - siis eri rotuisia, maalaisia, eri sukupuolta, vähemmistöjä etc. Tämä lienee yksi kirjoittajapiirien kuumimpia aiheita juuri nyt. En itsekään heti alkaisi kirjoittamaan kyökkirealismia brittiläisen työväenluokan elämästä Liverpoolissa tai afrikkalaisen pygmiheimon perinteistä - koko keskustelussa on itse asiassa vahva itsestäänselvyyksien toistelemisen maku, sillä jokainen joka mitään on kirjoittanut kyllä tietää miten aikaa saa tuhlattua etsimällä nimiä, titteleitä, kulttuurisiin piirteisiin liittyviä artikkeleita, valokuvia etc netistä jotain ihan lyhyttäkin tarina varten. Tietenkin tuo on hankalaa ja tietenkin kuvaamasi populan edustajia ketuttaa, jos kirjoitat ihan mitä sattuu tai vaan toistelet pahimpia stereotypioita.

Tuota pohtiessa tuli mieleen toinen ongelma. Oman viiteryhmän kirjoittaminen pitäisi sitten olla helppoa, eikö vain? Oma viiteryhmäni on kolmekymppiset suomalaiset naiset, ulkosuomalaiset, aikuisopiskelijat, äidit, taiteista ja kulttuurista kiinnostuneet ihmiset, eri alakulttuurien edustajat (goottijutut, kauhuharrastus, japaniharrastus etc)

Mutta tuo ei oikeasti ole noin yksinkertaista. Oman aikani ja oma kulttuurini on minulle lähes täydellisesti vierasta. Suomalainen kolmekymppinen nainen on minulle aika vieras olio.



Minulla on teinivuosista asti ollut vahva kutina siitä, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Olen aina ollut tavallaan enemmän kotonani vanhusten parissa. Fanittamani kulttuurit ja aikakaudet ovat vaihdelleet rankasti, mutta yleisfiilis on ja pysyy. Nyt aikuisena olen varma siitä, ettei mitään parempaakaan tällä hetkellä ole tarjolla, ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, missä tuntisin olevani kotona. Ehkä olen vain luonteeltani ulkopuolinen tarkkailija. Monet kirjoittajat ovat. Ja olen luonteeltani konservatiivinen nainen liberaalin kulttuurin keskellä. Se ei ole vaarallista, mutta eipä se kyllä hauskaakaan ole, eikä ollut varsinkaan teini-iässä.

En pystyisi ikinä kirjoittamaan ei-spekulatiivista proosaa nykysuomesta. En ymmärrä nykyistä kulttuuria ollenkaan. Ehkä siksi, että luin koululaisena paljon ns tyttökirjoja, käsitykseni seurustelusta, parisuhteesta ja avioliitosta ovat aivan toiselta vuosisadalta kuin omaltani. Olen vieläkin aika ihmeissäni, että edes päädyin naimisiin, koska en ymmärrä nykyajan seurustelukuvioita ollenkaan. En ymmärrä asioita, joita muut pitävät tärkeinä, en ymmärrä oman viiteryhmäni arvoja ja moraalia. Oma viiteryhmäni on minulle aivan yhtä eksoottinen kuin ne pygmitkin.

Ulkosuomalaisena tuo pääsee joskus unohtumaan. Äitiys ja suomalaisuus on vienyt suomalaisten äitien pariin ja tykkäänkin seurustella muiden ulkosuomalaisten kanssa. Mutta ei vaadi paljoa, kun huomaan taas ulkopuolisuuteni. Suomalainen, intialainen ja ranskalainen elokuva kertoo yhtä paljon omasta arvomaailmastani. Ei juuri mitään.

Kaltaisiani ihmisiä on toki ollut ennenkin. He kansoittavat niin romanttisten runoilijoiden kuin kauhukirjailijoidenkin surkuhupaisia rivejä. Itse ainakin kirjoitan spefiä juuri siksi, että niin kauan kun kirjoittaa menneistä vuosisadoista, avaruussiirtokunnista, apokalyptisestä selviytymistaistelusta ja jäädemonien linnoituksista antarktisella, pystyy mitä tahansa oikeasti olemassa olevaa viiteryhmää - oma mukaan lukien ja etenkin sitä - välttelemään äärimmäisen tehokkaasti.