sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ken vanhoja muistelee...eli ex-yliopistoni parhaat sjw-palat

Nykyään yliopistojen ylipolitisoitunut ilmapiiri on kovasti tapetilla täällä Englannissa. Ennennäkemättömästi opiskelijat vaativat sensuuria ja tiukkoja sääntöjä. Itse en jatko-opiskelijana ole mitenkään osallinen varsinaiseen opiskelijaelämään, mutta minulla on oma kokemukseni hyvin hyvin vasemmistolaisesta Brightonin yliopistosta (tämä ei ole mitään paranoiaa, yliopiston seinällä oli Karl Marxin kuva julisteessa). Kuulin tavallaan nykyisen sjw-huuman alkurytmejä ja olin pääkallopaikalla todistamassa miten luennoitsijat - itse useimmiten 60-70-kauden radikaaleja - tuputtivat oppejaan meille opiskelijoille. Luettelen tässä nyt typerimmät jutut mitä kuulin kandinopintojeni aikana. Nykykulttuuriin verrattuna tuossa vaiheessa yliopistokulttuuri oli vielä hyvin avoin, yliopistoni kunniaksi on sanottava, että kaikenlaisia mielipiteitä hyväksyttiin ja professorini selvästi tykkäsivät siitä, että haastoin heidät seminaareissa. En ikinä kärsinyt toisinajattelustani. Tulin yliopistoon ihan tavallisena radikaaleja juttuja puolittain kannattavana vihreiden äänestäjänä ja lähdin konservatiivina kristittynä. Kutsun vieläkin professorejani "käänteiseksi moraaliseksi kompassiksi"


Palestiina sitä ja tätä
Valehtelisin jos sanoisin, että koen Lähi-Idän ikikonfliktin erityisen läheiseksi. Luentojen aikana alkoi hiukan kypsyttää kun professorit ujuttivat palestiinalaiset kaikkiin aiheisiin, yleensä niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida siihen ollenkaan. Olisin halunnut liittyä yliopiston filosofiaseuraan, mutta se oli pelkkää politikointia, sähköpostiini saapui jatkuvasti mainosta uusista palestiinalaisista vierailijoista.

1960-70-luvun "vastakulttuurin" surkuhupaisa akateeminen opiskelu
Jotenkin luulisi, että historianopiskelijoiden kannattaisi ennemmin vaikka opetella latinan alkeet kuin tuhlata aikaansa jonkin OZ-lehden oikeudenkäynnin ihmettelyyn. Muutenkin opettajat antoivat aivan liikaa painoarvoa oman nuoruutensa hörhöilylle.

Tulevaisuudessa ei ole ydinperheitä ja se on hyvä asia
Erään naispuolisen professorin mukaan ydinperhe on jäänne 1950-luvun ahdistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa normi olisi tällä hetkellä köyhän alaluokan parissa suosittu 7 lasta 5 eri miehen kanssa kuvio, jossa partnerit vaihtuvat jatkuvasti. Tulevaisuudessa kaikki perheet tulisivat olemaan tuollaisia ja se on hyvä asia.

Tästä on pakko sanoa, että joka ikinen opiskelija oli aivan eri mieltä professorin kanssa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt miten tuollainen kaoottinen elämä olisi hyvä asia

Neuvostoliitto ei aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana


Neuvostoliitto joutui miehittämään osan Euroopasta "Buffer Zoneksi" Yhdysvaltojen aggression suojaksi

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymiseen 
Mutta new-age nyt on aika vähäinen synti edellisiin historianluentojen sammakkoihin verrattuna

Kaikki oli imperialististen brittien syytä. Kaikkialla. Aina

Kolonialismin historiasta puhuttaessa sitä tosiasiaa, että Intia oli jo muiden valloittama Brittien sinne ehtiessä ei mainittu. Muita suurvaltoja ei mainittu ollenkaan. Orjuuden historiasta puhuttaessa ei afrikkalaisten tai arabien osuutta orjakauppaan mainittu ollenkaan. Britit jopa lopettivat orjakaupan silkkaa ahneuttaan, koska se ei ollut tuottavaa. Orjuudesta puheenollen.

Orjuutta oli toki muuallakin kuin Karibialla ja Amerikan etelävaltioissa. Mutta muualla orjat olivat vähän kuin perheenjäseniä!

Burmalaiset orjat thaimaalaisilla kalastusaluksilla -juuri nyt - olisivat tuosta varmasti vähän ihmeissään

Maailmansodatkin olivat enimmäkseen Britannian vika
Luimme esimerkiksi jo aika marginaaleja teorioita siitä, miten ilman Britannian aggressiivisuutta Saksa ei olisi oikeasti ryhtynyt maailmanvalloitukseensa.

Professorini näkivät aina mustat sorrettuina ja valkoiset sortajina. Esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneesta jamaikalaisesta Mary Seacolesta puhuttaessa professorini selitti seuraavaa: Seacolen äiti oli jamaikalainen vapaa majatalonpitäjä ja isä hänelle nähtävästi tuntematon skotlantilainen sotilas. Professorini mielestä oli itsestäänselvää, että Seacolen äiti oli raiskattu sotilaan toimesta. Ihan tavallinen seksisuhde sotilaan ja vapaan majatalonpitäjän välillä on mahdottomuus?

Kurssini afrikkalaisia ja karibialaisia opiskelijoita myös kannustettiin valitsemaan kandinaihekseen jonkin rotukysymykseen liittyvän jutut. Tyyliin mustat amerikkalaisissa elokuvissa tms. Muutenkin mustat opiskelijat eriytyivät omaksi porukakseen ja sivusta kuunnellessa tuntuivat aina puhuvan rasismista milloin missäkin. Yliopisto oikein kannusti tuollaista, vaikka afrikkalaiset opiskelijat olivat omien maittensa hemmoteltua ja rikasta eliittiä.

Salaliittoteoriat
Postiluukkuni pursui aina lehdykkäisiä milloin mistäkin mielenosoituksesta ja miten "9/11 was an inside job". Koska asuimme kerta Britanniassa, tarkoittiko tuo sitä, että britit juonivat senkin konnanteon?



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Luen goottiromaanien kirjoittajien elämänkertoja ettei muiden tarvitsisi

Goottilaiseen kirjallisuuteen tutustuessa tutustuu myös aika eksentriseen porukkaan. Lukija törmää  mielenkiintoiseen arkkitehtuuriin, skandaaleihin, juoruihin ja jopa murhaan. Olen lukenut niin vakavasti otettavaa tutkimusta, camp-henkistä hehkutusta kuin anakronistista psykoanalyysiakin (oman professorini kynästä muuten) ja koonnut melkoisen määrän anekdootteja ensimmäisen aallon goottilaisen kauhun kirjoittajista, jotta muiden ei tarvisi lukea heidän elämänkertojaan:

Horace Walpole
Horace Walpole 1717-1797 on kauhukirjallisuuden isä (Otranton Linna), pääministerin poika, eksentrinen (pienen) linnan herra, taidehistorioitsija, loputon tiedonlähde 1700-luvun kulttuuriin ja politiikkaan liittyen ja, hienoa kyllä, tavallaan myös trollikulttuurin edelläkävijöitä. Itse ainakin arvostan sitä, miten hän lietsoi halveksimansa Rousseaun vainoharhaa väärennetyllä kirjeellä ja miten hän kutsui naisasianaista Mary Wollstonecraftia "hyeenaksi alushameissa" Ranskan vallankumoukseen liittyvän flamewarin aikana. Professorini kirjoittaman elämänkerran mukaan hän oli homo, mutta muut ovat veikanneet myös aseksuaalisuutta. Varmaa on vain, että hän piti enemmän koiristaan kuin ihmisistä ja sotkeutui loputtomiin riitoihin milloin kenenkin aikakauden nimihenkilön kanssa ja kävi aivan valtavaa kirjeenvaihtoa jossa jälkipolvilla on ollut tutkimista.
Horace Walpole rakensi itselleen goottilaisen pikkulinnan nimeltä Strawberry Hill ja kokosi itselleen valtavan kokoelman taidetta ja kuriositeetteja jotka hänen sukunsa perillinen 1800-luvulla myi silkkaa ilkeyttään valtavassa huutokaupassa.
Eräs Yalen yliopiston akateemikko hurahti Walpoleen 1950-luvulla ja omisti elämänsä tämän kirjallisen materiaalin keräämiselle. Yalen nettisivuilla on nykyään koko Walpolen kirjeenvaihto (tuhansia kirjeitä) sanahaulla, jota suosittelen vilpittömästi. Ilkeyksien, onelinereiden, nokkavien kommenttien ja paatoksellisen vuodatuksen määrä on lähes loputon. Olen itsekin fani, vaikkakin vähän tahtomattani.


Clara Reeve (1729-1807), oli papin tytär ja sisartensa ja äitinsä kanssa elänyt vanhapiika, joka julkaisi goottilaisen romaanin "The Old English Baron" ja mm romaanikirjojen historiikin. Hänestä tiedetään hyvin vähän, hän ei ollut mikään julkisuuden henkilö.

William Beckford
William Beckford 1760-1744 oli rikas mies. Hänen isänsä oli Lontoon pormestari ja tilanomistaja Jamaikalla, jossa orjat sen kun raatoivat. Näillä rahoilla William saattoi keskittyä taiteenkeräilyyn ja arvovieraiden viihdyttämiseen. Hän tutki itämaista kirjallisuutta ja julkaisi kauhuromaanin (Vathek). Hän piti Walpolen linnaa "rotanloukkuna" ja rakennutti itselleen valtavan goottilaisen linnan, joka sisustettiin ja koristeltiin aivan mahdottomasti. Paikalla palkatut kääpiöt vielä korostivat linnan massiivisia mittasuhteita. Beckford oli myös rehellisesti sanottuna paska tyyppi ja kerronpa vielä miksi:

Hän pakotti työmiehet rakentamaan liian nopeasti ja tuloksena oli valtava linna ilman perustuksia. Linna sortui jo 1800-luvulla, mutta se ei häntä juuri surettanut. Hän aloitti suhteen serkkunsa vaimon kanssa ja hylkäsi tämän kun tämä tuli ikävystyttävän keuhkosairaaksi. Hän joutui maanpakoon suhteen takia, jonka toinen osapuoli oli 13-vuotias poika. Nykyään hän olisi varmaan päätynyt vankilaan.



Matthew Lewis
Matthew Lewis (1775-1818) oli diplomaatin poika, teini-ihme ja kaikista pahamaineisin kauhukirjailijoista, mutta oikeastaan, verrattuna moneen muuhun, jotenkin hyväntahtoinen ja harmiton tapaus. Ikuisesti nuorekkaan ja jotenkin kypsymättömän näköinen, hänen isänsä kutsui häntä "hölmöksi pojaksi" koko ikänsä. Hänen vanhempansa olivat asumuserossa ja hän alkoi kirjoittaa osittain auttaakseen taloudellisesti äitiään. Matthew sai diplomaattikasvatuksen ja hänet lähetettiin ympäri Eurooppaa harjoittelemaan tulevaa ammattiaan. Maailmalla hän kiinnostui saksalaisesta kirjallisuudesta, mikä näkyy myös Munkissa, tuossa englantilaisista kauhukirjoista saksalaisimmassa. Munkin lisäksi hän kirjoitti näytelmiä ja teki käännöstöitä.
Hänen kirjansa aiheutti paheksuntaa, jota nykyään on vaikeaa edes oikein kuvitella, mutta hän itse ei ikinä oikein tajunnut mikä hänen jutussaan oli niin väärin, kun moraalinen opetus oli kerta oikea!
Myös hänen perheellään oli orjaplantaaseja, vaikka hän itse vastusti orjuutta. Perittyään plantaasit hän vietti paljon aikaa matkustamalla Jamaikalle ja tekemällä parhaansa parantaakseen orjiensa oloja. Tällaisella matkalla hän sai kuumetartunnan ja kuoli.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli vähän aikaa aikansa suosituimpia kirjailijoita, jota, käsittämätöntä kyllä, verrattiin Miltonin kaltaisiin kirjailijoihin ja jonka Udolpho oli varsinainen oman aikansa Twilight-ilmiö. Hän oli alempaa keskiluokkaa, vanhemmat ja sukulaiset kauppiaita, ja naimisissa radikaalin lehtimies William Radcliffen kanssa. Kirjoista saaduilla rahoilla pariskunta matkusteli pittoreskeissa maisemissa ympäri Eurooppaa ja Englantia.
Radcliffe oli ujo ja neuroottinen, nähtävästi yliherkkä sankarittariensa tapaan. Hän ei osallistunut kirjalliseen elämään ja kauhukirjallisuuteen kohdistuvan kritiikin voimistuessa hän masentui niin, ettei enää julkaissut mitään. Hän oli niin suosittu, että hänestä alettiin levitellä juoruja turismin kasvattamisen toivossa, mm, että häntä pidettiin mielisairaalassa erään romanttisen linnan lähellä.

Charlotte Dacre
Charlotte Dacre 1771/72-1825 julkaisi runoutta ja romaaninsa (Zofloya ja muita) nimellä Rosa Matilda (Matildan Lewisin kirjan naispahiksen mukaan). Hänen isänsä oli juutalainen rahanlainaaja ja radikaali kirjoittaja, joka erosi vaimostaan ja meni naimisiin aatelisnaisen kanssa.
Charlotte Dacre on siitä mielenkiintoinen, että hänen perheensä tarina kuulostaa itsessään goottilaiselta romaanilta ja on oikeastaan parempi kuin hänen kirjansa. Hän sai lapsia naimisissa olevan miehen kanssa ja meni naimisiin tämän kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua. Hän itse kuoli luonnollisista syistä, mutta hänen miehensä murhattiin Charlotten kuoleman jälkeen - tuntematon hyökkääjä puukotti hänet kuoliaaksi hänen toimistossaan ja suku ei pyrkinyt selvittämään rikosta ollenkaan, heidän epäiltiin peitelleen rikollista jostakin syystä ja kyseessä olevan pahan perimysriidan.
Koko Zofloyan juoni muuten pyörii aviorikoksen ympärillä, aviorikoksen, josta on seuraamuksia vielä seuraavalle sukupolvellekin.

Charles Maturin (1782-1824 oli irlantilainen protestanttinen pappi ja sen takia hänen loistava teoksensa Melmoth the Wanderer vaikuttaa välillä protestanttiselta vihakirjoittelulta. Hän oli lahjakas saarnamies (saarnoja saisi vieläkin tilattua Amazonilta kirjamuodossa), jonka ei-kirkollisiin intohimoihin kuului kauhutarinoiden kirjoittaminen ja tanssiminen! Oscar Wilde oli hänelle kaukaista sukua ja maanpakonsa aikana käytti nimeä Sebastian Melmoth Maturinin luoman pahiksen mukaan.

James Hogg (1770-1835), on nimellä paiskatun (The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" kokeellisen kauhuromaanin, historiallisten romaanien ja runokokoelmien kirjoittaja, skotlantilainen itseoppinut kirjailija, maatalon renki ja paimen. Omana aikanaan hän oli suosittu ja tunnettu juurikin "ryysyistä kuuluisuuteen" taustansa takia, sittemmin tullut epämuodikkaaksi, mutta löydetty uudestaan myöhemmin. "Justified Sinner"- tarinaa on jopa kutsuttu postmoderniksi teokseksi ennen aikaansa, sillä se on kirjoitettu useasta eri näkökulmasta ja hajoaa lopulta kerronnallisesti kuvaten päähenkilön mielen murtumista.

Mary Shelleystä en jaksa kirjoittaa, koska en ole kiinnostunut Byron-Shelley-porukan tekemisistä ja hänestä tiedetään kyllä kaikki mahdollinen. Kuten lukijani varmaan huomaavat, kauhukirjallisuus oli alusta asti varsin tasa-arvoinen genre, kuka tahansa aatelismiehestä paimeneen saattoi kokeilla onneaan - niin kauan kun elanto ei ollut kynäilystä kiinni! Koko porukasta Ann Radcliffe lienee ainoa, joka hankki elantonsa kirjoittamalla. Noinhan se menee nykyäänkin, pari ammattikirjailijaa ja lopuilla on päivätyö (tai suunnaton perintö).

perjantai 26. elokuuta 2016

Luen goottiklassikoita ettei muiden tarvitsisi!




Olen tänä kesänä kahlannut läpi ensimmäisen aallon (1760-1820) goottilaisen kauhun klassikoita ja vähemmän tunnettuja tuotoksia opiskeluprojektia varten. Tein graduni goottilaisen kauhun isän, Horace Walpolen goottilaisesta puutarharakennuksesta, joten jatkan oikeastaan siitä mihin jäin - tämä kirjallisuusrupeama liittyy siihen, miten aikakauden arkkitehtoriset ja kuvataiteelliset trendit näkyvät kirjallisuudessa. Olen lukenut obskuureja 1700-luvun puolivälin kirkonmiesten hautuumaarunoja ja kahlannut läpi pelkät punnankuvat silmissä rustattuja kauhukirjoja - tuo on oikeastaan aika erikoista nykylukijalle, kukaan ei omana aikanamme kirjoita kauhua koska se myy niin hyvin. Mutta 1790-luvulla oli toisin. 




Vanhin goottilainen romaani on Horace Walpolen Castle of Otranto 1764. Otranto ei ole mitään suurta kirjallista taidetta, mutta loi joukon goottilaisen kauhun tropeita, jotka ovat ahkerassa käytössä edelleenkin. On sukusalaisuuksia, esi-isien kummittelua, vanhaa linnaa, maanalaisia käytäviä ja synkkä pahis. Koko tarina on kirjoitettu jotenkin kiireisesti ja ilman mitään tunnelatausta, vähän kuin teatterin käsikirjoitus, ja tarina olikin suosittu näytelmäversioina.

Walpole itse sanoi kirjeessään saaneensa idean kirjaan unessaan eikä pitänyt sitä mitenkään kummallisena, sillä, kuten hän sanoi "pääni on täynnä goottilaisia tarinoita". Walpole omisti sympaattisen pienen goottilaistyylisen linnan jännittävine kokoelmineen ja hänen kotinsa arkkitehtuuri inspiroi myös tarinaa. Ilmestyessään kirja herätti melko lailla ihmettelyä, aikakauden rationaaliseen tyyliin ei kerta kaikkiaan kuulunut yliluonnollisen käyttäminen romaanissa. Tyypillinen 1700-luvun loppupuolen aatelismies tai herrasmies oli varsin skeptisesti yliluonnolliseen suhtautuva deisti, jolle kummitusjutut tarjosivat vain mukavaa jännitystä. Mielenkiintoista miten lyhyessä ajassa zeitgeist muuttuu niin valtavasti - Daniel Defoe, joka on meille tuttu tyypillisestä valistusajan ihanteellisuudesta Robison Crusoessa esimerkiksi uskoi ihan tosissaan yliluonnolliseen ja kirjoitti ilman mitään goottitunnelmointia niin kummituksista, demoneista kuin siitä, miten luonnonkatastrofit olivat jumalallinen rangaistus. On suorastaan mahdotonta kuvitella Walpolea kynäilemässä vastaavaa tekstiä.

Seuraavaksi goottilaisen romaanin kirjoitti Clara Reeve, jonka mielestä Otranto vei kummitusjutut vähän liian pitkälle. Hän kirjoitti Otrantosta tavallaan oman versionsa The Old English Baron 1778, joka keskittyi Walpolea enemmän henkilökuvaukseen ja piti kummittelut soveliaan hillittynä. Pidän itse tästä kirjasta kovasti, mutta sen arvostaminen vaatinee melkoista omistautumista 1700-luvun tapakulttuurille. Siinä 1700-luvun ihanteet on siirretty aika näppärästi muka keskiaikaan.

Kaikkea muuta kuin hillittyä meininkiä oli luvassa kun eksentrinen aatelismies William Beckford kirjoitti - omien sanojensa mukaan parissa päivässä - itämaisten tarinoiden inspiroimana orientalistisen kauhutarinansa Vathek 1787. Vathek on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se paljastaa paljon kirjoittajastaan, niin tämän suuruudenhulluuden ja eskapismin kuin kiinnostuksen nuoriin tyttömäisiin poikiin... Kirjan yleisasenne on groteskilla tavalla humoristinen ja pilkallinen, mikä korostaa entisestään lopun subliimia kauhua, jonka kuvaus Iblisin helvetillisestä palatsista vetää vakavaksi kyynisen nykylukijankin. Kirjasta sanotaankin, että sen loppu saa sen tuntumaan paremmalta kuin se onkin.

Tunnetuin ensimmäisen aallon goottikauhun kirjoittaja oli omana aikanaan hirvittävän suosittu Ann Radcliffe, joka lyhyessä ajassa kirjoitti muutaman bestsellerin, joista muodostui suoranainen sukupolvikokemus ja sitten vetäytyi kokonaan kirjallisuudesta koska ei yliherkkänä kestänyt saamaansa kovaa kritiikkiä. Olen kahlannut läpi Udolphon (1794), jotta teidän ei tarvitsisi ja vaikka sitä oli ihan mukava lukea historianopiskelijan näkövinkkelistä ja se tarjosi aikakauden muotioikkuja sivukaupalla ei se tarinana tai kauhuromaanina ole mistään kotoisin. Lisäksi se on aivan tuskallisen pitkä, luetellen dramaattisia maisemia ja pastoraalisievistelyä sivukaupalla. Olen pohtinut kirjan kummallista onttoutta ja vielä kummallisempaa suosiota kovasti ja tullut siihen tulokseen, että se on oman aikansa Twilight. Kirjallisilta arvoiltaan vähäinen teos, joka kuitenkin koskettaa jotain yleensä hyvin nuoren lukijakunnan sisimmässä tietyllä hetkellä. Tunnen itse suorastaan turhautunutta antipatiaa Radcliffea kohtaan, hän on ehdottomasti listan ikävystyttävin kirjoittaja ja hänen henkilökuvauksensa on aivan toivotonta. Sankarittaret ovat Mary Sue-osastoa, pahikset pinnallinen versio Romantiikan salaperäisistä tummista synkistelijöistä ja sankarit jotain niin onnetonta, jos haluatte nauraa hysteerisesti kauhukirjalle, lukekaa Udolphon sankarin Valancourtin kosintapuhe Emilylle ja se loputon jahkaaminen ja sievistely mikä siitä seuraa.

Pahamaineisin ensimmäisen aallon kirjoittajista oli Matthew Lewis, jonka 1796 romaani
the Monk taitaa nykyään olla se luetuin ja tunnetuin 1700-luvun kauhuromaaneista ja tarjoaa runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Lewis oli kiinnostuneempi saksalaisesta kauhuperinteestä (joka nähtävästi oli brittiläistä raaempaa) ja aikalaiset olivat kerta kaikkiaan järkyttyneitä tuon eliittiin kuuluvan teinipojan tuotoksesta- tavallaan hänen kirjansa leimasi koko kauhugenren. Mielestäni The Monk on ihan hyvä kirja ja alan puolesta tykkään varsinkin  kirjan lopun Ranskan vallankumouksen terrorin inspiroimasta puhdasverisestä antijacobinismista, jossa hysteerinen ihmisjoukko tuhoaa luostarin välittämättä siitä kuolevatko viattomat rikollisten mukana ja jääden itse sortuvan rakennuksen alle. Itsekään en pidä ihmisjoukoista. Mutta eteenpäin...

En tunne saksalaista kauhua, mutta olen lukenut yhden Britanniassa julkaistun käännöksen, jossa Britanniassa asuva saksalainen Ludwig Flammenberg kirjoitti joukon tunnettuja urbaaneja legendoja yhdeksi varsin hajanaiseksi romaaniksi nimeltä The Necromancer of the Black Forest 1794. Tästä on pakko tykätä jo Montague Summersin loistavan alkupuheen takia, jossa aina yhtä epäluotettava tutkijamme kertoo 1700-luvulla vaikuttaneesta mustaa magiaa harjoittaneesta rosvoveljeskunnasta, joka piti kauhun vallassa kyliä ja jonka jäsenet surmattiin hirvittävällä tavalla. Lisää tällaista! Itse romaani tarjoaa hyvin erilaisen maailman kuin brittiläiset kauhutarinat ja jonkinlaista tunnelmaa ja vimmaa, johon britit harvoin kykenevät. Mielenkiintoista kyllä lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat ammatiltaan armeijan rekrytoijia, mikä kertonee jotain tuon ajan saksalaisesta poliittisesta tilanteesta ja kulttuurista.

Lewis legendaksi muodostuva naispahis Mathilta sytytti kokonaisen demonisten naisten genren, josta yksi omana aikanaan suosittu esimerkki oli Charlotte Dacren Viktoria romaanissa Zofloya 1806. Zofloya ei ole mitenkään hyvä kirja ja sen henkilökaarti on harvinaisen epäsympaattista. Itse pahiksetar, Viktoria on puhdasverinen psykopaatti ennen kuin termiä oli keksittykään, itsekäs, manipuloiva ja vailla mitään omaatuntoa. Hän on oikeastaan aika mielenkiintoinen pahis aikakauden tuotokseksi, koska hän ei ole mikään salaperäinen ja synkkä romanttinen antisankaritar (kuten alkuperäinen Mathilda) vaan yksiselitteisesti paha aivan banaalilla ja nykylukijaakin inhottavalla tavalla. Hölmöintä tarinassa on hänen helposti manipuloitavissa oleva ja usein silmänruokana toimiva veljensä, joka päätyy hyvin epäluonteenomaisesti maantierosvojen päälliköksi. Maantierosvot muuten kuuluvat oleellisesti varhaiseen gotiikkaan ja niiden kuvaus on usein lainattu barokkitaiteilija Salvator Rosalta.

Yleensä parhaaksi ensimmäisen aallon kauhukirjaksi mainitaan Mary Shelleyn Frankenstein, 1818 mutta minusta se on tylsä ja hajanainen romaani, jossa on vain muutamia vaikuttavia kohtia. En oikein ymmärrä mihin Shelleyn suosio perustuu - runoilijayhteyteen vai useaan filmatisointiin? Paljon parempi samoihin aikoihin julkaistu kauhutarina on skotlantilaisen itseoppineen lammaspaimenen James Hoggin äärikalvinistien maailmaan sijoittuva The Private Memoirs and confessions of a Justified Sinner 1824. Vielä parempi samaan aikaan julkaistu kirja on irlantilaisen protestanttipapin Charles Maturinin Melmoth the Wanderer 1820, eräs suosikkikirjoistani. Melmoth eroaa edeltäjistään siinä, että siinä on aivan hirvittävä tunnelataus ja vimma ja se keskittyy ihmisen sielunliikkeisiin, ei pelottaviin maisemiin. Omasta mielestäni Melmoth on enemmänkin huumetta kuin kirjallisuutta. Lovecraft on tässä samaa mieltä kanssani, omassa kauhuhistoriikissaan hän kirjoittaa, että Melmoth tavoittaa jotakin, mihin sen edeltäjät eivät kyenneet. Maturin kirjoitti myös varhaisemman Radcliffe-kopion The Fatal Revenge 1807, joka on Radcliffea paljon parempi ja Melmothin tavalla käy melkoisilla ylikierroksilla.

Kindlessäni odottaa vielä suuri joukko vähäisempiä goottiromaaneja, mutta suurin osa niistä on täysin lukukelvottomia. 1790-luvulla genre oli niin suosittu, että sitä kirjoitettiin rahasta. Tarinat ovat siis usein lässyttäviä romansseja, joihin on näön vuoksi liimattu päälle vähän kummittelua ja vanhoja linnoja. Ei ihme, että genre oli parodia-altis jo 1800-luvun alussa. Parodioista suosittelen Jane Austenin Radcliffe-versiota Northanger Abbey 1817 ja James Love Peacockin tarinaa The Nightmare Abbey 1818, jossa niin kauhukirjallisuus, aikakauden trendikäs ihmisviha ja hörhöilevät filosofiset suuntaukset saavat kyytiä viihdyttävällä tavalla.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Sananvapauden puolesta jo 1700-luvulta lähtien

Viime aikoina singaporelaiset tuttuni ovat jakaneet Facebookissa innokkaasti artikkelia, jonka pointti tuntuu olevan se, että ilmaisunvapaus johtaa vain rasistiseen vihapuheeseen ja väkivaltaiseen sekasortoon, kuten niinkin hurjissa maissa kuin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Ihan heti mieleeni ei tule ilmaisunvapaudesta johtuvaa väkivaltarikosta asuinmaassani - yksi Ahmadi murhattiin nettikommenttien takia, mutta sekin oli oikeastaan pakistanilaisyhteisön ongelmien tuomista kotimaasta Britanniaan eikä briteillä ollut asiaan osaa eikä arpaa. Niin tai näin, olen viime aikoina huomannut myös eurooppalaisissa tiettyä intoa sensuuriin ja sananvapauden rajoittamiseen. Ei tietenkään heidän oman sananvapautensa, vaan suurten pesemättömien massojen, kuten asuinmaassani sanotaan. Ikävien junttien, jotka levittävät vihapuhetta ja trollaavat. Ystäväni tietenkin levittävät vain rakentavaa ja korkeatasoista älypuhetta tai ehkä rakkauspuhetta?

Singaporen virallisen näkemyksen mukaan sananvapaus johtaisi monietniseen väkivaltaan ja kaaokseen. Mutta missä nimenomaan sananvapaus on aiheuttanut väkivaltaa? Yhdysvalloissakin sananvapaus aiheuttaa pikemminkin väkivaltaisten ryhmittymien supistumista - mitä vapaammin Ku Klux Klan saa saarnata julkisilla paikoilla, sitä enemmän sen rivit harvenevat. En myöskään usko, että Singaporen rauha ja vauraus johtuu sananvapauden rajoittamisesta. Pikemminkin Singaporella menee hyvin tiettyjen vapauksien rajoittamisesta huolimatta. Myös heidän naapurimaillaan on tiukat sensuurit, mutta rauhan ja vaurauden kanssa on vähän niin ja näin.

Autoritäärisenä luonteena ymmärrän sensuuria kaipaavan impulssin. Onhan se ikävää, kun ihmiset sanovat ikäviä asioita. Eihän siitä hyvä mieli tule. Kuvan pappismies ajoi ensimmäisenä koko maailmassa Ruotsiin ja Suomeen painovapauslain,  vuonna 1766, joka oli sen hetkisen maailman edistyksellisin (vain hallitsija ja uskonto olivat arvostellun ulkopuolella - itse asiassa näinhän se menee usein nykyäänkin!). Kuvan pappismies ajoi sananvapautta aikana, jolloin ikävä puhe saattoi johtaa kaksintaisteluun. Mutta sananvapauden puolustajat ovat aina olleet sitä mieltä, että vihapuhe, tyhmä puhe, jopa haitallinen puhe - se on kaikki sen arvoista. Sananvapaus tarkoittaa vapautta valita mitä puheita uskot. Chydeniuksen sanoin, englanniksi, koska hän kirjoitti kielellä, jota en, kröhöm, osaa:

"No evidence should be needed that a certain freedom of writing and printing is one of the strongest bulwarks of a free organisation of the state, as without it, the estates would not have sufficient information for the drafting of good laws, and those dispensing justice would not be monitored, nor would the subjects know the requirements of the law, the limits of the rights of government, and their own responsibilities."

Sensuuria kaipaavat tahtovat tietämättään maailmaan, jossa tarjolla on vain yksi narratiivi. Muut äänet on vaiennettu. Yhteiskuntarauhan nimissä tietenkin. 

Miksi sitten suhtaudun tähän niin kiivaasti, vaikka pidän säännöistä ja tiukasta kurista? No, kauhukirjoittajana tiedän, että oma viiteryhmäni on aina ensimmäisten sensuroitavien joukossa. Kauhukirjoittajat kirjoittavat asioista, joista ihmisille tulee paha mieli. Suomessa kiellettiin aikoinaan kauhuelokuvat sen takia, koska suomalaiset (aikuiset) eivät sensorien mielestä pystyneet ymmärtämään niitä. Ja näin yksi (paras) genre jäi pimentoon vuosikymmeniksi. Jos kannatat sananvapauden sensuuria kannatat haluamattasi sitä, että juuri sinun suusi tukitaan silloin kun se sopii sinua vaikutusvaltaisemmille ihmisille, kaikkine virheineen ja itsekkäine tavoitteineen. En tiedä teistä, mutta itse olen valmis ottamaan vastaan aika paljon vihaista ja typerää puhetta tämän vapauden puolesta. 


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Niin on puhuttu - Finncon raportti ja analyysi omasta nynnyilystä!

Finncon 2016 on nyt ohi ja jäljellä pari päivää kestävä uupumus, jonka introvertti saa aina useamman päivän sosialisoinnista. Finncon on monella tavalla kirjallisen ja sosiaalisen elämäni huippuhetki, se viikonloppu kun tapaan kirjallisia ystäviäni ainoan kerran vuodessa ja jopa istun teemukini kanssa terassilla yötä myöten.

Tänä vuonna pidin myös paneelin "Sadut, portti kauhun maailmaan" jota jännitin kovasti etukäteen. Jännitys onneksi katosi heti paneelin alkaessa tyypillisen teknisen sekoilun jälkeen. Pariinkin kertaan heijastin Facebook-feedini valkokankaalle ja vastaavaa. Tekninen sekoilu rentouttaa aina mukavasti tunnelmaa.

Sain hyvää palautetta paneelista, joka oli yllättävän suosittu. Paneelin onnistuminen johtui varmaan siitä, että minä, Juha ja Artemis olemme kaikki hyvin erilaisia luonteita ja kirjoittajia, hyvin erilaisin kiinnostuksenkohtein. Tuo toi paljon erilaisia näkökulmia keskusteluun eikä paneeli päätynyt kirjoittajien keskinäiseksi selkääntaputteluksi. Pyysin yleisöä osallistumaan muutenkin kuin kyselemällä, koska tiedän itse, miten kivaa on päästä vähän pätemään spefipaneeliin.

Jälkeenpäin sain myös palautetta, joka pisti vähän miettimään omaa luonnettani. Muut panelistit kertoivat enemmän itsestään- millä tasolla opiskelivat ja mainitsivat omat kirjoituksensa ja teoksensa - minä taas en. En kertonut, että teen tohtorinopintoja. En maininnut omaa jäädemonimytologiaani, vaikka se liittyy lähes kaikkeen mitä kirjoitan. En maininnut omia julkaisujani. Vain epämääräistä vihjailua siitä, että arktiset teemat (kuten Swannin Jääimpi tai Andersenin Jääneito) saduissa ovat inspiroineet tms. Minun oikeasti pitäisi oppia tuomaan itseäni edes vähän esille. Olen kuitenkin julkaissut materiaalia jo useamman vuoden, minulla on oma silmäänpistävä tyylini ja ainakin yksi fani. Tai kaksi?

Huonon itsetuntoni takia en myöskään hakenut akateemiseen ohjelmaan, mikä olisi ollut minulle aivan mahdollista. Jo ensimmäinen akateeminen luento vakuutti minut siitä, että kyllä, tämä onnistuisi minultakin. Ekodystopian luento oli mielenkiintoinen, toinen luento eri aiheesta, mitä ohjelmassa luvattiin, joten vietin sen ajan suunnittelemalla Vihreän Maailman taustatarinaa. (Tästä pian lisää)

Populaariohjelman puolelta Star Wars-luento oli hauska ja informoiva ja sai vähän innostumaan siitä tulevasta leffasta.

Tärkeintä oli kuitenkin sosialisointi ja uusien juonien punominen. Tapasin lähes kaikki, joita kaipailinkin ja uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Sain ilmaiseksi kirjoja, ostin Lovecraftin muistiinpanoja ja kaksi riipusta. Koska tienasin omilla kirjoilla, tulos oli pari euroa plussan puolella. Finncon 2016 oli niin kiva, että nyt odotan tulevaa Worldconia varovaisen vihamielisesti. En ole kovinkaan innostunut jenkkien skenestä ja skenedraamasta.

Tosin ensi kesänä julkaisen näillä näkymin seuraavan kirjani, Vihreän maailman. Olen jo kehittänyt Worldcn-sopivia iskulauseita: "Yli-ihmiset avaruudessa!" "Tähän ei eläin pysty!"




keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Patriarkaalista sortoa vai hassua eskapismia?- pohdintaa goottilaisesta kauhusta

Goottilainen kauhu oli siitä erikoinen genre, että se tuntuu herättävän enemmän ylitulkitsemisen ja "kriittisen" analysoinnin tarvetta kuin ihastusta sen tarjoamien eskapististen visioiden edessä. Koska useat genren kirjailijoista olivat naisia, on koko genre truutattu naistutkimuksen läpi ja ehkä koska moni akateemikko ei pohjimmiltaan ymmärrä kauhun viehätystä, on koko genre patologisoitu kummallisesti. Juuri nyt edessäni on kirja nimeltä "The Oxford Book of Gothic Tales", jonka esittelytekstissä selitetään, että pohjimmiltaan gotiikassa on kyse patriarkaalisesta oppressiivisuudesta tilassa ja naisten taistelusta sitä vastaan. 
Tämän jälkeen esittelyn kirjoittaja kehottaa lukijaa hyppäämään suoraa Edgar Allan Poeen, sillä ensimmäisen aallon gotiikka on pelkkää kuriositeettia. 

Gotiikkaan liittyvä ylitulkinta ja yksipuolinen jumittaminen siinä, miten kyse on aina neidoista vanhojen linnojen vankityrmissä saa epäilemään, että suurin osa aihetta tutkivista ei oikeasti lue ensimmäisen aallon goottikauhua, kunhan nyt selaa pari Radcliffen kirjan takakantta. 


Tutkin itsekin gotiikkaa akateemisesti. Tein graduni kuvassa näkyvästä rakennuksesta ja parasta aikaa tutkin sitä, miten romantiikka ja gotiikka vaikutti perinteisesti klassisia ihanteita promotoivaan arkkitehtuuriseen kirjallisuuteen. 

Termi "goottilainen" oli epämääräinen haukkumasana siinä vaiheessa kuin genre syntyi eksentrisen aatelisherran, Horace Walpolen toimesta. Goottilainen tarkoitti jotain samantapaista kuin meille "viktoriaaninen" - alistavaa, barbaarista, taikauskoista. Kidutus saattoi olla "Goottilainen rangaistus" ja niin edelleen. Gotiikka kuitenkin hiipi muotiin arkkitehtuurissa ja muotoilussa, ensin osana rokokoon innostusta kaikkea eksoottista ja erilaista kohtaan ja sitten isänmaallisena symbolina, sillä gotiikkaa pidettiin autenttisesti britannialaisena tyylilajina. Horace Walpole oli vain yksi monista, jotka rakensivat itselleen gotiikan inspiroiman kartanon, mutta hän otti eskapismin tosissaan ja kirjoitti uneensa pohjautuvan ja kartanonsa arkkitehtuurin innostamana genren ensimmäisen romaanin - The Castle of Otranto (1760-luvulla). Vuosisadan loppua kohti genre otti vauhtia ja muuttui yhdeksi suosituimmaksi kirjallisuuslajiksi. Ensimmäiset parodiatkin kirjoitettiin jo 1800-luvun alussa. 

Mistä goottilaisessa romaanissa sitten oli kyse?
Yksinkertaisesti siitä, että turvallisesti ja naapurimaihin verrattuna varsin rauhallisesti ja vauraasti elävä sivistynyt luokka viihdytti itseään tarinoilla "barbaarisesta menneisyydestä". 1700-luvun lukija tiesi olevansa maailman rationaalisin olento, joten höpöjutut kummituksista ja sukukirouksista olivat heistä jännittävän erilaisia. 1700-luvun sivistyneistön kulttuuri oli huomattavasti vähemmän taikauskoista kuin omamme, joten ensimmäisiä goottilaisia kauhutarinoita arvioitiin ihmetellen siitä, miten joku "modernina aikana" saattoi todellakin kirjoittaa kummituksista. Ihmeellistä! Ei ihme, että ensimmäiset goottilaiset romaanit myös teeskentelivät olevansa muka keskiaikaisia käsikirjoituksia. *
Goottilainen romaani tarjoili menneisyyden viihdyttävää barbaarisuutta modernille valistuneelle lukijalle. Tarinat sijoitettiin kauas menneisyyteen ja usein vieraisiin kulttuureihin, joita pidettiin erityisen taikauskoisina ja barbaarisina. Goottilainen romaani - toisin kuin myöhempi, 1800-luvun uusgotiikka tyylilajina - ei ihaillut menneisyyttä.**

Kirjailijat edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kumpaakin sukupuolta. Kuten usein sanon, kauhukirjailija saattoi jo ensimmäisen aallon aikana olla yhtä hyvin aatelismies, porvarisrouva tai skotlantilainen paimen. Osa kirjailijoista keskittyi dramaattiseen tunnelmoitiin ja ihmissuhdekiemuroihin, osa taas pyrki tarkoituksella shokeeraamaan kauhulla. 

Tyypillinen goottiromaani kertoi jostakin aatelissuvusta, jota varjosti perhesalaisuus - perintökiistat, murhat, aviorikokset etc ja usein jokin suvun jäsenistä juonitteli muiden päänmenoksi. Viaton sankari tai sankaritar koki kovia pahiksen kynsissä, mutta lopulta pahis sai ansaitsemansa rangaistuksen*** ja viattomat uhrit päätyivät onnellisesti avion satamaan****. Usein pahiksen apuna oli myös demonisia voimia, jotka lopulta kääntyivät seuraajaansa vastaan. Nämä pahishahmot kiinnostivat kovasti aikalaisia, sillä ne olivat yksi versio romantiikan tyypillisestä karismaattisesta ja pahojen tekojensa takia kärsivästä hahmosta. Kokonaisia alagenrejä nimettiin tunnettujen pahisten, kuten vaikka "The Monkin" Matildan mukaan. 

Toisin kuin goottilaista kauhukirjallisuutta esittävät tekstit antavat ymmärtää, tarinan pahis ei aina ollut mies eikä uhri aina "neito vanhassa linnassa", kuten Janes Austen parodioi jo 1800-luvun alkuvuosilla. Naispuolisia pahiksia oli useita: Lewisin demoninen Matilda, William Beckfordin Vathekin sulttaanin äiti, Charlotte Dacren Victoria ja useita sivuhahmoja. Ja miehet saivat samanlaista kyytiä kuin neidotkin, heidät saatettiin myrkyttää hitaasti, pakottaa luostariin, vangita inkvisition toimesta, lavastaa syylliseksi rikokseen ja laittaa nukkumaan linnan kummittelevassa raunioituneessa osassa. Ja kirjoitusajankohdan takia miehet eivät ehkä nykylukijan mielestä vaikuta kovinkaan urheilta - koska romantiikka piti tunteiden näyttämistä autenttisen ja hyvän luonteen merkkinä, saamme nauttia miehekkäiden sankareiden itkukohtauksista ja pyörtymisistä paljon useammin kuin kaksintaisteluista. 

Harva pystyy nykyään sanomaan nauttivansa 1700-luvun kauhukirjan lukemisesta. Aikakauden kirjoitustyyli oli hyvin erilainen kuin nykyään ja usein etäännyttää lukijan hurjistakin tapahtumista ja juonenkäänteistä. Radcliffe oli aikakautensa bestseller-kirjailija, mutta ainakin itse koen hänet suunnattoman ikävystyttäväksi (pelkään etukäteen sitä, että minun on opiskeluprojektia varten kahlattava läpi "Mysteries of Udolpho"). Monet luettavammat kirjat ovat armotonta siirappia ja melodraamaa ja vaikuttavat naurettavilta. Parhaina ensimmäisen aallon gotiikan kirjoina pidetään yleensä James Hoggin (se lammaspaimen) tyylillisesti kokeilevaa ja teemallisesti ajatonta kirjaa "The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" ja suosikkini Charles Maturinin psykedeelistä klassikkoa "Melmoth the Wanderer". Nämä kirjat osoittavat psykologista kypsyyttä ja Maturinilta onnistuu myös hienot shokkiefektit ja piinava kauhu. 

Juuri nyt olen lukemassa obskuurimpia ensimmäisen aallon kirjoja, kuten Charlotte Dacren "Zofloyaa", Clara Reeven "The Old English Baronia" etc. 

Koen hiukan ongelmalliseksi, että nykyään lähes kaiken kauhun ja kartanoromantiikan katsotaan olevan gotiikkaa. Itse sanoisin, että Charlotte Bronten "Kotiopettajan romaani" ei ole goottilainen romaani, mutta on saanut joitakin vaikutteita gotiikasta. Angela Carter taas ei omasta mielestäni ole gotiikkaa ollenkaan (enkä ikinä saa takaisin niitä tunteja jotka menivät hukkaan yliopiston kirjallisuudenkurssille määrätyn romaanin "Heroes and Villains" parissa, kirja oli selvä allegoria hippiajan pettymyksistä eikä sillä ollut mitään tekemistä gotiikan kanssa. Lisäksi se oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu). 

Perhesalaisuuksista ja murjottavista pahiksista emme ole päässeet eroon vieläkään, mutta muutama ensimmäisen aallon gotiikkaan kuulunut tropee on kadonnut lähes kokonaan. 1700-luvun gotiikkaan vaikuttivat suuresti Salvatore Rosan maalaukset (italialainen barokkimaalari) ja näin kirjailijat kuvailivat maisemia aivan kuin Rosan maalausta - kallioita, ukkosmyrskyä ja vuorilla vaanivia maantierosvoja. Rikollisliigat olivat tärkeä osa varhaista gotiikkaa, Dacren "Zofloyan" Leonardo päätyy jopa maantierosvojen päälliköksi. Nykykirjoittajan mielestä myöskin omana aikanaan rationaalinen ja moderni viktoriaaninen aika on jotenkin "goottilaisempaa" kuin gotiikan suosima keskiaika tai renessanssi, alppimaisemista puhumattakaan. Ehkä Victoria Holtin takia koko genre assosioituu 1800-luvun kartanoihin. Jos 1700-1800-luvuilla keskiaika oli ahdistavaa ja barbaarista, meille viktoriaaneihin liittyvät kliseet tarjoavat samaa kauhuviihdettä. 


* Ensimmäisen aallon gotiikan (1760-1820) kirjoissa on usein kohtia, joissa lukee yhtäkkiä, että "tässä kohtaa tarina katkeaa käsikirjoituksen muuttuessa lukukelvottomaksi homeen takia etc. Haluan ihan tosissani käyttää tuota jossakin tarinassani! Clara Reeven romaanissa sitä on käytetty selvästi, jotta 1700-luvun papintyttären ei tarvitsisi yrittää kuvata keskiaikaista joukkotaistelua. 
** Clara Reeven "The Old English Baron" on tähän asti lukemastani poikkeus säännöstä, hän kuvaa keskiaikaa selvästi ihannoiden - aikakauden kulttuurissa vieraanvaraisuus, kiitollisuudenvelka, uskollisuus etc ovat tärkeitä hyveitä ja harvinaisesti myös katolinen kirkko ja papisto kuvataan positiivisesti. Myöskään Charlotte Dacren "Zofloya" ei kuvaa aikakautta niinkään negatiivisesti ahdistavaksi - päähenkilöt esimerkiksi asuvat rakastajiensa kanssa kenenkään paheksumatta - hänen pointtinsa on se, että oli aikakausi mikä tahansa, ihmiset voivat tehdä todella huonoja ja vastuuttomia valintoja ja pilata elämänsä.
***Tyypillisin loppu on pahiksen syökseminen suoraa helvettiin. Tätäkin käytetään nykyään aivan liian harvoin! Rohkeasti moralisoimaan, se on tärkeä osa genreä! 
****Maturinin "Melmoth the Wandererissa" tosin pahis nai uhrinsa eikä kummallekaan käy hyvin. Oikeastaan kenellekään ei käy kovinkaan hyvin.