perjantai 15. heinäkuuta 2016

Sananvapauden puolesta jo 1700-luvulta lähtien

Viime aikoina singaporelaiset tuttuni ovat jakaneet Facebookissa innokkaasti artikkelia, jonka pointti tuntuu olevan se, että ilmaisunvapaus johtaa vain rasistiseen vihapuheeseen ja väkivaltaiseen sekasortoon, kuten niinkin hurjissa maissa kuin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Ihan heti mieleeni ei tule ilmaisunvapaudesta johtuvaa väkivaltarikosta asuinmaassani - yksi Ahmadi murhattiin nettikommenttien takia, mutta sekin oli oikeastaan pakistanilaisyhteisön ongelmien tuomista kotimaasta Britanniaan eikä briteillä ollut asiaan osaa eikä arpaa. Niin tai näin, olen viime aikoina huomannut myös eurooppalaisissa tiettyä intoa sensuuriin ja sananvapauden rajoittamiseen. Ei tietenkään heidän oman sananvapautensa, vaan suurten pesemättömien massojen, kuten asuinmaassani sanotaan. Ikävien junttien, jotka levittävät vihapuhetta ja trollaavat. Ystäväni tietenkin levittävät vain rakentavaa ja korkeatasoista älypuhetta tai ehkä rakkauspuhetta?

Singaporen virallisen näkemyksen mukaan sananvapaus johtaisi monietniseen väkivaltaan ja kaaokseen. Mutta missä nimenomaan sananvapaus on aiheuttanut väkivaltaa? Yhdysvalloissakin sananvapaus aiheuttaa pikemminkin väkivaltaisten ryhmittymien supistumista - mitä vapaammin Ku Klux Klan saa saarnata julkisilla paikoilla, sitä enemmän sen rivit harvenevat. En myöskään usko, että Singaporen rauha ja vauraus johtuu sananvapauden rajoittamisesta. Pikemminkin Singaporella menee hyvin tiettyjen vapauksien rajoittamisesta huolimatta. Myös heidän naapurimaillaan on tiukat sensuurit, mutta rauhan ja vaurauden kanssa on vähän niin ja näin.

Autoritäärisenä luonteena ymmärrän sensuuria kaipaavan impulssin. Onhan se ikävää, kun ihmiset sanovat ikäviä asioita. Eihän siitä hyvä mieli tule. Kuvan pappismies ajoi ensimmäisenä koko maailmassa Ruotsiin ja Suomeen painovapauslain,  vuonna 1766, joka oli sen hetkisen maailman edistyksellisin (vain hallitsija ja uskonto olivat arvostellun ulkopuolella - itse asiassa näinhän se menee usein nykyäänkin!). Kuvan pappismies ajoi sananvapautta aikana, jolloin ikävä puhe saattoi johtaa kaksintaisteluun. Mutta sananvapauden puolustajat ovat aina olleet sitä mieltä, että vihapuhe, tyhmä puhe, jopa haitallinen puhe - se on kaikki sen arvoista. Sananvapaus tarkoittaa vapautta valita mitä puheita uskot. Chydeniuksen sanoin, englanniksi, koska hän kirjoitti kielellä, jota en, kröhöm, osaa:

"No evidence should be needed that a certain freedom of writing and printing is one of the strongest bulwarks of a free organisation of the state, as without it, the estates would not have sufficient information for the drafting of good laws, and those dispensing justice would not be monitored, nor would the subjects know the requirements of the law, the limits of the rights of government, and their own responsibilities."

Sensuuria kaipaavat tahtovat tietämättään maailmaan, jossa tarjolla on vain yksi narratiivi. Muut äänet on vaiennettu. Yhteiskuntarauhan nimissä tietenkin. 

Miksi sitten suhtaudun tähän niin kiivaasti, vaikka pidän säännöistä ja tiukasta kurista? No, kauhukirjoittajana tiedän, että oma viiteryhmäni on aina ensimmäisten sensuroitavien joukossa. Kauhukirjoittajat kirjoittavat asioista, joista ihmisille tulee paha mieli. Suomessa kiellettiin aikoinaan kauhuelokuvat sen takia, koska suomalaiset (aikuiset) eivät sensorien mielestä pystyneet ymmärtämään niitä. Ja näin yksi (paras) genre jäi pimentoon vuosikymmeniksi. Jos kannatat sananvapauden sensuuria kannatat haluamattasi sitä, että juuri sinun suusi tukitaan silloin kun se sopii sinua vaikutusvaltaisemmille ihmisille, kaikkine virheineen ja itsekkäine tavoitteineen. En tiedä teistä, mutta itse olen valmis ottamaan vastaan aika paljon vihaista ja typerää puhetta tämän vapauden puolesta. 


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Niin on puhuttu - Finncon raportti ja analyysi omasta nynnyilystä!

Finncon 2016 on nyt ohi ja jäljellä pari päivää kestävä uupumus, jonka introvertti saa aina useamman päivän sosialisoinnista. Finncon on monella tavalla kirjallisen ja sosiaalisen elämäni huippuhetki, se viikonloppu kun tapaan kirjallisia ystäviäni ainoan kerran vuodessa ja jopa istun teemukini kanssa terassilla yötä myöten.

Tänä vuonna pidin myös paneelin "Sadut, portti kauhun maailmaan" jota jännitin kovasti etukäteen. Jännitys onneksi katosi heti paneelin alkaessa tyypillisen teknisen sekoilun jälkeen. Pariinkin kertaan heijastin Facebook-feedini valkokankaalle ja vastaavaa. Tekninen sekoilu rentouttaa aina mukavasti tunnelmaa.

Sain hyvää palautetta paneelista, joka oli yllättävän suosittu. Paneelin onnistuminen johtui varmaan siitä, että minä, Juha ja Artemis olemme kaikki hyvin erilaisia luonteita ja kirjoittajia, hyvin erilaisin kiinnostuksenkohtein. Tuo toi paljon erilaisia näkökulmia keskusteluun eikä paneeli päätynyt kirjoittajien keskinäiseksi selkääntaputteluksi. Pyysin yleisöä osallistumaan muutenkin kuin kyselemällä, koska tiedän itse, miten kivaa on päästä vähän pätemään spefipaneeliin.

Jälkeenpäin sain myös palautetta, joka pisti vähän miettimään omaa luonnettani. Muut panelistit kertoivat enemmän itsestään- millä tasolla opiskelivat ja mainitsivat omat kirjoituksensa ja teoksensa - minä taas en. En kertonut, että teen tohtorinopintoja. En maininnut omaa jäädemonimytologiaani, vaikka se liittyy lähes kaikkeen mitä kirjoitan. En maininnut omia julkaisujani. Vain epämääräistä vihjailua siitä, että arktiset teemat (kuten Swannin Jääimpi tai Andersenin Jääneito) saduissa ovat inspiroineet tms. Minun oikeasti pitäisi oppia tuomaan itseäni edes vähän esille. Olen kuitenkin julkaissut materiaalia jo useamman vuoden, minulla on oma silmäänpistävä tyylini ja ainakin yksi fani. Tai kaksi?

Huonon itsetuntoni takia en myöskään hakenut akateemiseen ohjelmaan, mikä olisi ollut minulle aivan mahdollista. Jo ensimmäinen akateeminen luento vakuutti minut siitä, että kyllä, tämä onnistuisi minultakin. Ekodystopian luento oli mielenkiintoinen, toinen luento eri aiheesta, mitä ohjelmassa luvattiin, joten vietin sen ajan suunnittelemalla Vihreän Maailman taustatarinaa. (Tästä pian lisää)

Populaariohjelman puolelta Star Wars-luento oli hauska ja informoiva ja sai vähän innostumaan siitä tulevasta leffasta.

Tärkeintä oli kuitenkin sosialisointi ja uusien juonien punominen. Tapasin lähes kaikki, joita kaipailinkin ja uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Sain ilmaiseksi kirjoja, ostin Lovecraftin muistiinpanoja ja kaksi riipusta. Koska tienasin omilla kirjoilla, tulos oli pari euroa plussan puolella. Finncon 2016 oli niin kiva, että nyt odotan tulevaa Worldconia varovaisen vihamielisesti. En ole kovinkaan innostunut jenkkien skenestä ja skenedraamasta.

Tosin ensi kesänä julkaisen näillä näkymin seuraavan kirjani, Vihreän maailman. Olen jo kehittänyt Worldcn-sopivia iskulauseita: "Yli-ihmiset avaruudessa!" "Tähän ei eläin pysty!"




keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Patriarkaalista sortoa vai hassua eskapismia?- pohdintaa goottilaisesta kauhusta

Goottilainen kauhu oli siitä erikoinen genre, että se tuntuu herättävän enemmän ylitulkitsemisen ja "kriittisen" analysoinnin tarvetta kuin ihastusta sen tarjoamien eskapististen visioiden edessä. Koska useat genren kirjailijoista olivat naisia, on koko genre truutattu naistutkimuksen läpi ja ehkä koska moni akateemikko ei pohjimmiltaan ymmärrä kauhun viehätystä, on koko genre patologisoitu kummallisesti. Juuri nyt edessäni on kirja nimeltä "The Oxford Book of Gothic Tales", jonka esittelytekstissä selitetään, että pohjimmiltaan gotiikassa on kyse patriarkaalisesta oppressiivisuudesta tilassa ja naisten taistelusta sitä vastaan. 
Tämän jälkeen esittelyn kirjoittaja kehottaa lukijaa hyppäämään suoraa Edgar Allan Poeen, sillä ensimmäisen aallon gotiikka on pelkkää kuriositeettia. 

Gotiikkaan liittyvä ylitulkinta ja yksipuolinen jumittaminen siinä, miten kyse on aina neidoista vanhojen linnojen vankityrmissä saa epäilemään, että suurin osa aihetta tutkivista ei oikeasti lue ensimmäisen aallon goottikauhua, kunhan nyt selaa pari Radcliffen kirjan takakantta. 


Tutkin itsekin gotiikkaa akateemisesti. Tein graduni kuvassa näkyvästä rakennuksesta ja parasta aikaa tutkin sitä, miten romantiikka ja gotiikka vaikutti perinteisesti klassisia ihanteita promotoivaan arkkitehtuuriseen kirjallisuuteen. 

Termi "goottilainen" oli epämääräinen haukkumasana siinä vaiheessa kuin genre syntyi eksentrisen aatelisherran, Horace Walpolen toimesta. Goottilainen tarkoitti jotain samantapaista kuin meille "viktoriaaninen" - alistavaa, barbaarista, taikauskoista. Kidutus saattoi olla "Goottilainen rangaistus" ja niin edelleen. Gotiikka kuitenkin hiipi muotiin arkkitehtuurissa ja muotoilussa, ensin osana rokokoon innostusta kaikkea eksoottista ja erilaista kohtaan ja sitten isänmaallisena symbolina, sillä gotiikkaa pidettiin autenttisesti britannialaisena tyylilajina. Horace Walpole oli vain yksi monista, jotka rakensivat itselleen gotiikan inspiroiman kartanon, mutta hän otti eskapismin tosissaan ja kirjoitti uneensa pohjautuvan ja kartanonsa arkkitehtuurin innostamana genren ensimmäisen romaanin - The Castle of Otranto (1760-luvulla). Vuosisadan loppua kohti genre otti vauhtia ja muuttui yhdeksi suosituimmaksi kirjallisuuslajiksi. Ensimmäiset parodiatkin kirjoitettiin jo 1800-luvun alussa. 

Mistä goottilaisessa romaanissa sitten oli kyse?
Yksinkertaisesti siitä, että turvallisesti ja naapurimaihin verrattuna varsin rauhallisesti ja vauraasti elävä sivistynyt luokka viihdytti itseään tarinoilla "barbaarisesta menneisyydestä". 1700-luvun lukija tiesi olevansa maailman rationaalisin olento, joten höpöjutut kummituksista ja sukukirouksista olivat heistä jännittävän erilaisia. 1700-luvun sivistyneistön kulttuuri oli huomattavasti vähemmän taikauskoista kuin omamme, joten ensimmäisiä goottilaisia kauhutarinoita arvioitiin ihmetellen siitä, miten joku "modernina aikana" saattoi todellakin kirjoittaa kummituksista. Ihmeellistä! Ei ihme, että ensimmäiset goottilaiset romaanit myös teeskentelivät olevansa muka keskiaikaisia käsikirjoituksia. *
Goottilainen romaani tarjoili menneisyyden viihdyttävää barbaarisuutta modernille valistuneelle lukijalle. Tarinat sijoitettiin kauas menneisyyteen ja usein vieraisiin kulttuureihin, joita pidettiin erityisen taikauskoisina ja barbaarisina. Goottilainen romaani - toisin kuin myöhempi, 1800-luvun uusgotiikka tyylilajina - ei ihaillut menneisyyttä.**

Kirjailijat edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kumpaakin sukupuolta. Kuten usein sanon, kauhukirjailija saattoi jo ensimmäisen aallon aikana olla yhtä hyvin aatelismies, porvarisrouva tai skotlantilainen paimen. Osa kirjailijoista keskittyi dramaattiseen tunnelmoitiin ja ihmissuhdekiemuroihin, osa taas pyrki tarkoituksella shokeeraamaan kauhulla. 

Tyypillinen goottiromaani kertoi jostakin aatelissuvusta, jota varjosti perhesalaisuus - perintökiistat, murhat, aviorikokset etc ja usein jokin suvun jäsenistä juonitteli muiden päänmenoksi. Viaton sankari tai sankaritar koki kovia pahiksen kynsissä, mutta lopulta pahis sai ansaitsemansa rangaistuksen*** ja viattomat uhrit päätyivät onnellisesti avion satamaan****. Usein pahiksen apuna oli myös demonisia voimia, jotka lopulta kääntyivät seuraajaansa vastaan. Nämä pahishahmot kiinnostivat kovasti aikalaisia, sillä ne olivat yksi versio romantiikan tyypillisestä karismaattisesta ja pahojen tekojensa takia kärsivästä hahmosta. Kokonaisia alagenrejä nimettiin tunnettujen pahisten, kuten vaikka "The Monkin" Matildan mukaan. 

Toisin kuin goottilaista kauhukirjallisuutta esittävät tekstit antavat ymmärtää, tarinan pahis ei aina ollut mies eikä uhri aina "neito vanhassa linnassa", kuten Janes Austen parodioi jo 1800-luvun alkuvuosilla. Naispuolisia pahiksia oli useita: Lewisin demoninen Matilda, William Beckfordin Vathekin sulttaanin äiti, Charlotte Dacren Victoria ja useita sivuhahmoja. Ja miehet saivat samanlaista kyytiä kuin neidotkin, heidät saatettiin myrkyttää hitaasti, pakottaa luostariin, vangita inkvisition toimesta, lavastaa syylliseksi rikokseen ja laittaa nukkumaan linnan kummittelevassa raunioituneessa osassa. Ja kirjoitusajankohdan takia miehet eivät ehkä nykylukijan mielestä vaikuta kovinkaan urheilta - koska romantiikka piti tunteiden näyttämistä autenttisen ja hyvän luonteen merkkinä, saamme nauttia miehekkäiden sankareiden itkukohtauksista ja pyörtymisistä paljon useammin kuin kaksintaisteluista. 

Harva pystyy nykyään sanomaan nauttivansa 1700-luvun kauhukirjan lukemisesta. Aikakauden kirjoitustyyli oli hyvin erilainen kuin nykyään ja usein etäännyttää lukijan hurjistakin tapahtumista ja juonenkäänteistä. Radcliffe oli aikakautensa bestseller-kirjailija, mutta ainakin itse koen hänet suunnattoman ikävystyttäväksi (pelkään etukäteen sitä, että minun on opiskeluprojektia varten kahlattava läpi "Mysteries of Udolpho"). Monet luettavammat kirjat ovat armotonta siirappia ja melodraamaa ja vaikuttavat naurettavilta. Parhaina ensimmäisen aallon gotiikan kirjoina pidetään yleensä James Hoggin (se lammaspaimen) tyylillisesti kokeilevaa ja teemallisesti ajatonta kirjaa "The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" ja suosikkini Charles Maturinin psykedeelistä klassikkoa "Melmoth the Wanderer". Nämä kirjat osoittavat psykologista kypsyyttä ja Maturinilta onnistuu myös hienot shokkiefektit ja piinava kauhu. 

Juuri nyt olen lukemassa obskuurimpia ensimmäisen aallon kirjoja, kuten Charlotte Dacren "Zofloyaa", Clara Reeven "The Old English Baronia" etc. 

Koen hiukan ongelmalliseksi, että nykyään lähes kaiken kauhun ja kartanoromantiikan katsotaan olevan gotiikkaa. Itse sanoisin, että Charlotte Bronten "Kotiopettajan romaani" ei ole goottilainen romaani, mutta on saanut joitakin vaikutteita gotiikasta. Angela Carter taas ei omasta mielestäni ole gotiikkaa ollenkaan (enkä ikinä saa takaisin niitä tunteja jotka menivät hukkaan yliopiston kirjallisuudenkurssille määrätyn romaanin "Heroes and Villains" parissa, kirja oli selvä allegoria hippiajan pettymyksistä eikä sillä ollut mitään tekemistä gotiikan kanssa. Lisäksi se oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu). 

Perhesalaisuuksista ja murjottavista pahiksista emme ole päässeet eroon vieläkään, mutta muutama ensimmäisen aallon gotiikkaan kuulunut tropee on kadonnut lähes kokonaan. 1700-luvun gotiikkaan vaikuttivat suuresti Salvatore Rosan maalaukset (italialainen barokkimaalari) ja näin kirjailijat kuvailivat maisemia aivan kuin Rosan maalausta - kallioita, ukkosmyrskyä ja vuorilla vaanivia maantierosvoja. Rikollisliigat olivat tärkeä osa varhaista gotiikkaa, Dacren "Zofloyan" Leonardo päätyy jopa maantierosvojen päälliköksi. Nykykirjoittajan mielestä myöskin omana aikanaan rationaalinen ja moderni viktoriaaninen aika on jotenkin "goottilaisempaa" kuin gotiikan suosima keskiaika tai renessanssi, alppimaisemista puhumattakaan. Ehkä Victoria Holtin takia koko genre assosioituu 1800-luvun kartanoihin. Jos 1700-1800-luvuilla keskiaika oli ahdistavaa ja barbaarista, meille viktoriaaneihin liittyvät kliseet tarjoavat samaa kauhuviihdettä. 


* Ensimmäisen aallon gotiikan (1760-1820) kirjoissa on usein kohtia, joissa lukee yhtäkkiä, että "tässä kohtaa tarina katkeaa käsikirjoituksen muuttuessa lukukelvottomaksi homeen takia etc. Haluan ihan tosissani käyttää tuota jossakin tarinassani! Clara Reeven romaanissa sitä on käytetty selvästi, jotta 1700-luvun papintyttären ei tarvitsisi yrittää kuvata keskiaikaista joukkotaistelua. 
** Clara Reeven "The Old English Baron" on tähän asti lukemastani poikkeus säännöstä, hän kuvaa keskiaikaa selvästi ihannoiden - aikakauden kulttuurissa vieraanvaraisuus, kiitollisuudenvelka, uskollisuus etc ovat tärkeitä hyveitä ja harvinaisesti myös katolinen kirkko ja papisto kuvataan positiivisesti. Myöskään Charlotte Dacren "Zofloya" ei kuvaa aikakautta niinkään negatiivisesti ahdistavaksi - päähenkilöt esimerkiksi asuvat rakastajiensa kanssa kenenkään paheksumatta - hänen pointtinsa on se, että oli aikakausi mikä tahansa, ihmiset voivat tehdä todella huonoja ja vastuuttomia valintoja ja pilata elämänsä.
***Tyypillisin loppu on pahiksen syökseminen suoraa helvettiin. Tätäkin käytetään nykyään aivan liian harvoin! Rohkeasti moralisoimaan, se on tärkeä osa genreä! 
****Maturinin "Melmoth the Wandererissa" tosin pahis nai uhrinsa eikä kummallekaan käy hyvin. Oikeastaan kenellekään ei käy kovinkaan hyvin. 




tiistai 3. toukokuuta 2016

Merirosvouden disneyfikaatiosta - tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille

Merirosvouden latistuminen fiktiossa pelottavasta aiheesta lastenkulttuuriksi on yksi kulttuurimme mielenkiintoisimmista aiheista. Merirosvous on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se ei ole pelkästään lastenjuhla-aihe, vaan aivan todellisuutta hiukan omiamme eksoottisemmilla vesillä. Merirosvouden todellisuus ei ole muuttunut vuosituhansien aikana, vain sen pr.

Mitä merirosvous sitten on käytännössä? Tämä on helppoa. Kautta historian kuvio on ollut suunnilleen samanlainen. Isketään rahtilaivojen kimppuun. Kaapataan arvokas lasti. Pyydetään lunnaat tärkeistä vangeista. Suurimman osan historiasta ei-tärkeät vangit on myyty orjuuteen tai surmattu. Reippaille merimiehille on joskus annettu vaihtoehdoksi liittyminen merirosvoihin. Eri valtioiden laivastoja välteltiin ja niitä ei missään tapauksessa haastettu. Se taistelu olisi ollut epätasapainoinen. Sota-aikoina osa merirosvouksesta oli laillinen osa meritaistelua, jossa kaapparit häiritsivät vihollismaahan kohdistuvaa tuontia. Siinä vaiheessa kun rauhansopimus allekirjoitettiin pyssyt piti pistää piiloon tai ura muuttui äkkiä laillisesta kaapparista laittomaksi merirosvoksi.

On tietysti ymmärrettävää, että rikolliseen elämään liittyy eräänlaista glooriaa ja romantiikkaa. Varsinkin tilanteessa, jossa voimme itse matkustaa ilman vaaraa siitä, että päädymmekin aurinkorannan sijaan orjiksi marokkolaiselle kaivokselle tai rakennustyömaalle. Kaikenlaiset bandittit ja roistot alkoivat olla tosi cool jo 1700-luvun mittaan siinä kun maantie-ja merirosvous alkoi vähetä ja lopulta katosi länsimaista kokonaan. Mutta siinä vaiheessa kun rosvot alkoivat olla osa jännittäviä seikkailutarinoita, kirjailijat vielä ymmärsivät tuohon elämäntapaan kuuluvan moraalisen ongelman.

Stevensonin Aarresaari lienee se teos, joka synnytti tunnetuimmat merirosvoihin liittyvät kliseet puujaloista ja aarrearkuista alkaen. Sen ilmestymisestä lähtien merirosvotarinat on myös usein sijoitettu 1700-luvulle, vaikka aiempina vuosisatoina merirosvous oli huomattavasti suurempi ongelma ja välillä merirosvojoukot tuhosivat kokonaisia rannikkokaupunkeja. Koulupojille suunnatuksi kirjaksi tarina on yllättävän inhorealistinen ja esittää merirosvouden moraalisena valintana. Useampaa tarinan henkilöä houkutellaan rikollisille teille ja heistä kukin tekee omat ratkaisunsa. Stevensonin toisessa kirjassa Master of Ballantrae tarinan pahis ja nimihenkilö päätyy merirosvoksi juurikin matkustaja-aluksen kaappauksen seurauksena. Mutta jopa hänelle, tarinan kieroilevalle ja lähes sosiopaattiselle pahikselle, merirosvonelämä on ahdistavaa. Käy oikeasti miehen kunnian päälle hyökätä aseettomien siviilien kimppuun ja surmata heitä. Merirosvojen elämä kuvataan lähinnä alkoholinhuuruiseksi, juopottelulla vähennetään omantunnontuskia ja lopulta pahiksemme pääsee pakenemaan laitettuaan jotakin myrkkyä merirosvotoveriensa viinaksiin.

Huomasitteko tuon moraalisen ongelman? Ottaa kunnian päälle surmata siviileitä.

Mistä johtuu siis teeman "coolius", suoranainen SJW-uskottavuus? Joku väitti minulle aivan tosissaan nettikeskustelussa, että merirosvojen kulttuuri oli tasa-arvoisempaa kuin valtakulttuuri ja että moni valitsi merirosvon elämän paetakseen valtakulttuurin rasismia ja seksismiä.

heh heh heh heh heh

Syy tuohon on helppo arvata. Koska kaikki valtakulttuuri kaikkialla ja varsinkin eurooppalainen kristillinen kulttuuri aivan erityisesti oli pelkkää hurjaa ja hirveää sortoa ja synkkyyttä suunnilleen eiliseen asti, on kaikki sitä vastustava tietenkin automaattisesti moraalisesti parempaa. Jos noin ajattelee pitää vetää muutama mutka suoraksi - olivatko vitaaliveljet esim osa inhottavaa hegemoniaa ollessaan kaappareita ja muuttuessaan merirosvoiksi taas tosi jees ja miten monta SJW-pistettä antaisit arabimerirosvoille, jotka ryöstivät kokonaisten rannikkokylien asukkaat orjamarkkinoille?

Merirosvous on aina ollut siviileihin kohdistunutta väkivaltaa. Tarkoittiko tuo nettikommentti sitä, että se, että (joillakin) merirosvoilla (saattoi olla) oli jonkinsortin tasa-arvoisia ihanteita sitä, että tappaminen ja orjuuttaminen on ihan ok jos kannatat oikeita aatteita? En tiedä mitä mieltä edes 1400-luvun merirosvot olisivat olleet tuosta ajatuksesta.

Mutta se aikuisten hullutuksista, nyt lastenkulttuuriin. Merimuseon lastenosastolla huomasin leikkihuoneen, jossa oli merirosvojen aarrearkku ja kuvia tunnetuista merirosvoista. Tasa-arvon nimissä sekä mies-että naisrosvoja oli tietenkin tasapuolinen määrä! Koska tasa-arvo kuuluu tappamiseen ja orjakauppaankin tai jotain. Lastenosastolla ei ollut mitään Britannian kuuluisiin merisankareihin liittyvää, joten tulkitsin tuon sillä tavalla, että Amiraali Nelsonit sun muut edustavat nykyään epäsuosittuja Ilkeän Imperiumin voimia, mutta merirosvot ovat ihan kivoja esikuvia.

Tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille.

Loppujen lopuksi merirosvot kärsivät nykyään samasta ongelmasta kuin vampyyritkin. Jos jonkun ryhmän koko olemassaolo perustuu syvään moraaliseen ongelmaan, josta ei vain pääse yli eikä ympäri (veren juominen ihmisistä, siviilien murhaaminen ja orjuuttaminen) kaikenlainen kaunistelu, falski romantisointi, vastakulttuuriglooria ja glitteröinti poistaa aiheesta sen, mikä alunperin ja aina kaikkina aikakausina on tehnyt siitä jännittävän. Jos vampyyrit kimmeltävät eivätkä metsästä viattomien verta, ne lakkaavat olemasta vampyyrejä ja muuttuvat fetissiksi. Jos merirosvot eivät hyökkää laivojen kimppuun surmaten ja orjuuttaen, ne muuttuvat jonkinlaiseksi Fonzieksi hassuissa vaatteissa ja lavasteissa. Looking at you Pirates of the Carribean! Kai tuossa on taustalla joku sekava arvorelativismi - koska sankarit eivät kerta kaikkiaan saa olla sankarillisia, pahisten on pakko olla jotenkin parempia.
Mutta siitä seuraa huonoa fiktiota.

Tuo saa myös pohtimaan mikä nykyajan väkivaltainen porukka saa osakseen samanlaisen disneyfikaation muutaman sadan vuoden päästä. ISIS? Dan Simmonsin kirjassa Flashback menneisyyden sarjamurhaajat, terroristit, diktaattorit etc ovat kaikki osa pop-kulttuuria ja torilta voi ostaa t-paidan vaikka Osama Bin Ladenin tai Dylan Kleboldin kuvalla varustettuna. Tämä on mielenkiintoista spefikirjoittajalle, mutta myös aika masentavaa.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Aina yhtä ajankohtainen kirjoitus kulttuuripolitiikasta! Vuodelta 2011

Taiteesta ja kansakunnan tilasta - muutamia tosiasioita 


Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on julkaisunsa jälkeen herättänyt kovaa debaattia - ainakin lehdistossä ja internetissä, ulkomailla asuvana en toki ole päässyt tarkkailemaan puhutaanko nyt taiteesta, identiteetistä ja kansallishyveistä kahvitunneilla ja baaripoydissä vai onko koko keskustelu myrsky kahvikupissa-tasolle. Kaikki älykäs on toki aiheesta sanottu parisataa vuotta sitten, ja kaikki militantti edellisellä vuosisadalla. 

Vaaliohjelman kulttuuriosuudesta on kirjoitettu paljon - sitä on verrattu omaperäisesti natsien poliittisiin ohjelmiin, sen pilkkaamiseksi on perustettu heikkotasoisia huumoriryhmiä Facebookiin ja sitä on analysoitu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kymmenillä, ellei sadoilla nettisivuilla. Toivottavasti tulevaisuuden protestipuoleet pistivät tämän korvan taakse, suomalaiset ovat kokeneet niin kovia viime vuosisadan kulttuuritaisteluissa, että taiteen ja politiikan yhdistäminen herättää usein tunneperäisen reaktion.

Taiteen yhdistäminen puoluepolitiikkaan paljastaa ihmisluonteen pikkumaisillaan. Poliittinen taide ei koskaan voi olla laadukasta. Taide ylittää puolue-ja kuppikuntarajat kulttuurimme sielun ja sydämen ilmentäjänä.

Perussuomalaiset taistelevat näennäisesti tervehenkisemmän ja elinvoimaisemman kulttuurin puolesta vastustaessaan sitä, mitä kutsuvat postmoderniksi tekotaiteeksi. Silti he hyvin ristiriitaisesti esittävät suurina kulttuurillisina saavutuksina Kalevalaa sekä kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelaa. Tämä paljastaa heidän oman taantuneisuutensa sekä todellisen sivistyksen puutteen - heidän mielestään primitivistinen talonpoikaiskulttuurin runoteos sekä taidesuuntauksena symbolismia edustava maalari edustavat kansallemme hyvää tekevää ja ylevää kulttuuria. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun symbolismia pidetään terveenä ja elinvoimaisena kulttuurinilmentymänä. Ellei kyseessä olisi niin vaarallinen virhe, olisi tämä väite suorastaan huvittava - taidetyyli, joka tarjoaa meille Baudelairen, Huysmansin, Beardsleyn sekä Moreaun on nostettu jonkinlaiselle jalustalle.

Todellisuudessa symbolismi, jota Gallen-Kallelakin edustaa on dekadentin ja degeneroituneen aikakauden tuotos vailla teknistä taituruutta tai sisällollistä ylevyyttä. Tässä vaiheessa muistutan rakkaita lukijoitani sanan "taide"" historiasta, - taide tarkoittaa taitoa, eikä sairaalloisen sielun levittelyä kaikelle kansalle muutaman epäonnistuneen siveltimenvedon ja alkoholin liiallisen nauttimisen avuin. Gallen-Kallelan tyo "Ad Astra" on epäilyttävän okkulttinen ja teosofinen aihemaailmaltaan ja muuten maalari tuntuu liiallisessa määrin kiintyneen barbaarisia taisteluita ja rivoja tapoja kuvaavaan Kalevala-mytologiaansa. Perussuomalaiset paljastavat ohjelmallaan todellisen sivistyksen ja ymmärryksen puutteen jättäessään mainitsematta koko kulttuuripiirimme tärkeämmät taideteokset ja niiden universaalin sanoman.



Suuri Winckelmann sen jo sanoi aikoinaan: "Meille ainoa keino saavuttaa suuruus on seurata kreikkalaisia" Tällä hän ei tarkoittanut orjallista matkimista vaan sielun ymmärrystä - sitä subliimia olotilaa, jonka vain Antiikin suurteoksia katsellessan tai lukiessaan voi kokea. Antiikki tarjoaa meille Vitriviuksessa kaiken, minkä arkkitehtuuri voi saavuttaa, Aristoteleessa ja Platonissa kaiken jonka jälkeinen filosofia on vain reunamerkintojä näihin suurteoksiin ja veistotaiteessa Laokoon, Niken sekä Apollon, jonka näkemisen aiheuttamaa tunnekuohua Winckelmann, mieskauneuden ihailijana kuvaa niin koskettavasti teoksessaan.
Mitä koristetaiteeseen tulee Pompeijin raunioiden loytäminen sekä Piranesin ja Tathamin loistavat piirrokset Antiikin arkkitehtuurin yksityiskohdista tarjoavat inspiraatiota meille vähäisemmän kulttuurin edustajille. Vertaa Piranesin roomalaisia vaaseja mihin tahansa nykyään kotejamme kansoittavaan turhanpäiväiseen rihkamaan.

Vaikka tekninen ylivertaisuus unohdettaisiinkin, tarjoaa Antiikki myos ylivertaisesti ylevimmät aiheet kuvataiteilijalle. Tällä en tietenkään tarkoita rokokoolle tyypillistä tapaa koristella kevytmielisiä kiinalaisrihkamalla pilattuja budoaarejaan rehevillä jumalattarilla ja sopimattomilla lemmenkohtauksilla - tuolle aikakaudelle kun oli tyypillistä tietynlainen matalamielisyys, jonka heidän paimentytto-innostuksestaankin voi havaita. Antiikki tarjoaa mytologian lisäksi todellisiin kansalaishyveisiin inspiroivia aiheita Rooman sankareiden ja suurmiesten elämäntarinan muodossa. Hyvä esimerkki tästä on Jacques-Louis David, jonka "Horatiuksen Vala" saa meidät suomalaisetkin isänmaallisen innoituksen valtaan! Kunpa voisimmekin seurata näitä ihanteellisia esikuvia, joista Plutarkhos niin elävästi meille kertoo elämänkerroissaan! Tyrannian vastustaminen sen jokaisessa muodossa, uhrimieli isänmaan puolesta, hyveellisyys, naisväen noyryys ja miesten uljuus - tässä aiheita jotka puhuttavat kansalaisia kaikkialla!
Platonin esimerkkiä seuraten on Antiikin jumalien rakkausseikkailujen ja muiden kevyiden aiheiden kuvaamista syytä välttää. Sankarit pitää esittää kaikessa suuruudessaan eikä dekadenttien tapaan korostaa heidän mahdollisia inhimillisiä heikkouksiaan! Muistakaamme Kreikan viisautta ja Rooman suuruutta!

"Tämän taiteen ihmeen edessä minä unohdan universumin... ihailusta päädyn ekstaasiin"

Kirjoitti Winckelmann Apollosta. Käsi sydämelle kansalaiset - herättävätko Väinämoisen harharetket tai humalaisten taiteilijoiden kuvaaminen kahvihuoneessa milloinkaan samanlaista tunnereaktiota?

maanantai 29. helmikuuta 2016

Englanninkielinen spefifandom on myrkyllistä

Sain vähän aikaa sitten arvioitavakseni antologian erästä spefilehteä varten. Se oli kokoelma naisten kirjoittamia kauhunovelleja ja kirjailijat olivat ympäri maailmaa, joukossa suomalainenkin. Viime aikoina suomalaiset ovat alkaneet julkaista tarinoitaan globaalisti, minkä pitäisi olla pelkästään positiivinen asia.

Mutta ei välttämättä ole, koska kansainvälinen verkostuminen saa heidät ystävystymään englanninkielisen fandomin kanssa ja englanninkielinen fandom on myrkkyä.

Olen aika pakkomielteinen kun saan jonkin asian päähäni. Tuossa novellikokoelmassa minua vaivasi todella hankalasti kirjoitettava taiteilijanimi, olin törmännyt siihen jossakin aikaisemmin. Googlasin nopeasti ja törmäsin todella erikoiseen skandaaliin englanninkielisessä fandomissa. Palkittu ja arvostettu aloitteleva kirjailija oli paljastunut todella vihamieliseksi nettihäiriköksi, joka usealla eri nimimerkillä oli häiriköinyt ja uhkaillut muita kirjoittajia vuosikausia. Ei, en nyt tarkoita sellaista, mitä Suomessa pidetään häiriköimisenä, vaan tällaista:


Nähtävästi lukemani antologia julkaistiin tai koottiin ennen kuin kirjailijan identiteetti paljastui. Mutta sitä ennen hän oli saanut paljon pahaa aikaan. Hänen tapansa arvostella muita kirjoittajia oli hyökätä voimakkaasti näiden persoonaa vastaan ja värikästä, väkivaltaista kieltä käyttäen solvata näitä rasisteiksi, seksisteiksi, kolonialisteiksi etc. Aluksi hänellä oli paljon tukijoita ja ihailijoita, koska englanninkielinen fandom on myrkyllistä. 
Hänestä kirjoitettu expose ja sen alla olevat kommentit ovat nekin osa ongelmaa, vaikka hänen toimensa paljastanutta kirjailijaa kiiteltiinkin. Fandom ei vain kerta kaikkiaan tajunnut, että oli itse luonut ilmapiirin, jossa yksittäinen psykopaatti voisi riehua mielin määrin. Koska fandomin sisällä oli vuosikausi käyty kirjailijoiden kimppuun rasisti-ja seksistisyytösten kanssa, tuota kulttuuria oli äärimmäisen helppo käyttää hyväksi. Requires Hate on nähtävästi oikeassa elämässä thaimaalainen miljardöörisuvun jäsen ja koska hän sanoi olevansa aasialainen, nainen ja kuuluvansa sukupuolivähemmistöön hän saattoi sanoa mitä tahansa. 

Hänen motiivinsa oli nähtävästi kiusata kilpailijoita - muita aloittelevia kirjailijoita. Pari hän onnistui pelottamaan pois skenestä kokonaan haukkumalla rasistiksi ja tappouhkauksilla. Monesta tuntui, että mitä tahansa he kirjoittivat, se oli yhtäkkiä pahinta rasistista vihapuhetta. Jotkut pelkäsivät hänen hyökkäävän fyysisesti jossakin kirjallisuustapahtumassa, koska he eivät tienneet hänen todellista henkilöllisyyttään. Hän haukkui korkean profiilin kirjailijoita saadakseen ihailijoita ja seuraajia, mutta hänen todellinen kohteensa olivat kilpailijat. Varsinkin muut aasialaiset, mustat ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvat naiset. Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että hän haukkui vain valkoisia ja eritoten miehiä, hänen tyyliään kutsuttiin "vihaperformanssiksi" yms "viihdyttäväksi" etc, jostain syystä moni oikein ajatteleva ™ ihminen kuvittelee, että sorretun vähemmistön ™ jäseneltä ei tule koskaan vaatia normaaleja käytöstapoja koska heidän ah niin autenttinen vihansa on jollakin tavalla vapauttavaa. Jos joku uusnatsi ryhtyy spefikirjoittajaksi ja alkaa uhkailla mustia väkivallalla, hän ei pitkään sisäpiirissä pyöri, mutta jos joku sorretun vähemmistön ™ (tässä tapauksessa kultalusikka suussa syntynyt) jäsen uhkailee valkoisia, se on ihan ok. Kaiken tämän jälkeenkin englanninkielinen fandom kieltäytyy käsittelemästä tätä puolta asiasta, koska etuoikeutetut valkoiset ja sortavat rakenteet. Suosittu teoria oli, että Requires Hate ei olisikaan oikeasti aasialainen, vaan valkoinen rasisti. Tämä estää kirjailijoita keskustelemasta tasa-arvoisesti (koska joidenkin ääniä pideään tärkeämpänä kuin toisia ja muita pyritään vähättelemään) ja tämä tekee kulttuurista täysin myrkyllisen ja valmiin seuraavaa kiusaajaa varten.

Suomi tulee trendeihin aina mukaan jälkijunassa, yleensä siinä vaiheessa kun trendin aloittanut kulttuuri on valmis repimään itse itsensä kappaleiksi. Jos pari vuotta sitten Suomessa saattoi kirjoittaa mitä tahansa, niin nyt suomalaiset kirjailijat aloittavat kirjallisuuskeskustelut rituaalinomaisesti "etuoikeutettuna valkoisena cis bla bla bla". Tuo on tahattoman koomista suomalaisen suusta, mutta myöskin oikeasti pelottavaa, koska se osoittaa sen, että tuo myrkky on valunut periferiaan saakka. Suomalaiset ovat aina alttiita matkimaan ja ihailemaan muita ja kielitaitoisina suomalaiset fanit ja kirjailija seuraavat, kannustavat ja kommentoivat englanninkielisen fandomin sisällä. He myös verkostoituvat ja saavat omia tarinoitaan englanninkielisiin julkaisuihin. Huomaamattaan he omaksuvat englanninkielisen fandomin myrkyllisen retoriikan ja ajattelutavan. Jos 90-luvulla rasismi tarkoitti rotuvihaa ja rasismin vastustaminen sitä, että ei vihannut muita rotuja, on rasismia nykyään ihan mikä tahansa (silloin kun se ajaa muiden valtapelejä ja uraa) ja rasismin vastustaminen surkuhupaisaa nöyristelyä, itseruoskintaa ja alistumista muiden kiusaamiseen. Kirjallisuuspiireissä tällainen Maon kulttuurivallankumouksesta tuttu itsekritiikki ja puhdistukset ovat erityisen huono asia, koska ne vaikuttavat kirjailijoiden itseilmaisuun ja tätä kautta kirjallisuuden laatuun. 

Olen itse näistä syistä vältellyt asuinmaani spefipiirejä parhaani mukaan, vaikka silloin tällöin haaveilenkin englanninkielisen tarinan julkaisemisesta. Englanti on kuitenkin kotikieleni. Mutta nyt alan pitää Suomen tilannetta yhtä pahana. 2017 Helsingin Worldcon kutsuu nämä ihmiset Suomeen ja kasvattaa heidän vaikutusvaltaansa suomalaisessa fandomissa. Pari fiiniä englanninkielistä paneelia fandomin diversiteetistä tms ja naiivit suomalaiset ovat kypsää kauraa. Minäkin olen siellä, bullshit-bingo kädessä.

Joskus 2009 olisin ollut innoissani kansainvälisestä spefitapahtumasta. Ulkomaalaisia kirjailijoita! Faneja ympäri maailmaa! Mutta nyt ajattelen vain, että englanninkielinen myrkky tulee Suomeen ja pilaa Suomen pienet piirit. Enkä oikein tiedä miten tuota vastaan taistella. Kaikki ilo ja eskapismi tuntuu aivan valuvan ulos spefifandomista.

Mutta yhden asian suhteen voimme olla rauhassa. Vastaavaa skandaalia ei voi oikein tapahtua Suomessa, koska me tunnemme toisemme ihan tosielämässä. Kaikkialla maailmassa puhuttu englanninkieli altistaa britti- ja jenkkipiirit tuollaisille hyökkäyksille (brittikirjailijat kuvittelivat ahdistelijansa olevan Britanniassa ja vainoavan heitä netin ulkopuolellakin) 

Mutta jos verkostoidut ulkomailla, tämä voi odottaa sinuakin:



Jätin muuten Requires Hate-persoonan tarinan kokonaan arvostelematta. Se oli sekavaa taideproosaa enkä jaksanut loppuun saakka. Lisäksi arvostelematta jättäminen tuntui sopivalta kohtelulta henkilölle joka tuli kuuluisaksi kiusaavista ja henkilöön käyvistä arvioinneista. Hiljaisuus toimii.












lauantai 13. helmikuuta 2016

Henkilöhahmoista ja eläytymisen rajallisuudesta - filosofointivaroitus





















Suomen kirjoittajapiireissä ja mediassa on viime aikoina hälisty aiheesta kirjailija ja eri etnisyyttä edustavat henkilöhahmot. Kaikki alkoi itselleen kaunaisesta identiteettipolitiikasta uran luoneen blogistin kirjoituksesta, johon en sen kummemmin ota tässä kantaa - minulla ei ole mitään intressejä kommentoida asiallisesti kirjoittajaa, joka aloittaa tekstinsä "hyvät valkoiset ihmiset". Lukematta p*skaa. En myöskään aloita omaa pohdintaani aiheesta millään selittelyllä siitä, miten tietenkin valkoiset cis-heterot sitä ja tätä. En usko valkoiseen etuoikeuteen teoriana tai mihinkään valkoisuuden kokemukseen, jossa minulla olisi mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa vain sen takia, että käytän vaaleinta mahdollista puuteria. Ei-valkoiset eivät ole minulle myöskään mikään sorrettu vähemmistö vaan ovat elämäni aikana olleet ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, hankalia esimiehiä töissä etc. Ei myöskään ole mitään "Person of Color" elämänkokemusta, maailma ei kerta kaikkiaan toimi tuolla tavalla. Siis yhdysvaltalaisten akateemisten teorioiden ulkopuolella. Yhteiskuntaluokka esimerkiksi on paljon enemmän yhteisiä kokemuksia tarjoava kategoria. Mutta asiaan.

Voiko kirjailija kirjoittaa muusta kuin omasta viiteryhmästään? Mitä enemmän omaa viiteryhmäänsä pohtii, sitä pienemmältä se vaikuttaa. Mitään valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, joten jos kirjoitan bulgarialaisesta voin heti mennä todella pahasti metsään. Pitäisikö sitten kirjoittaa vain "suomalaisen luterilaisen naisen näkökulmasta" (ja tietenkin heteron, cis-whatever...mitä kaikkia näitä on?) Harmi vain, että jo Helsinki on minulle aika tuntematon paikka, jossa käyn vain turistina. Lappi tuntuu jo kulttuurin osalta toiselta maalta. Kotikaupungistani Tampereestakin tuttua on vain keskusta. Mitä uskontoon tulee, olen itse Lewisiä fanittava protestantti, sekä oikein edistykselliset uskonnolliset piirit, että fundamentalistiryhmät ovat aivan tuntemattomia. Mitä naiseuteen tulee, suuri osa naisten kulttuuria - naistenlehdet, "tyttöjen illat" yms ovat aivan ufojuttuja. Minulla on varmasti 0% yhteisiä intressejä usean ikäiseni suomalaisnaisen kanssa. Ei mitään yhteistä. Paitsi tietenkin se ihonväri joka ei merkitse yhtään mitään.

En edes uskalla kirjoittaa nykyajan Suomesta. Historia on turvallisempaa. Jos sijoitan tarinan nykyaikaan on asuinkaupunkini Lontoo turvallisin vaihtoehto - ei että sitäkään oikein ymmärtäisin, mutta ainakin se on niin suuri, että mikä tahansa on siellä mahdollista. Parasta tietenkin on sijoittaa tarina tulevaisuuteen tai keksittyyn maailmaan. Mitä kauemmaksi realismista mennään, sitä varmemmalla pohjalla oma ihmistuntemukseni alkaa olla. Voin keksiä kulttuureita todellisten tilalle eikä mikään mene pieleen.

En varmasti ole ainoa kirjoittaja joka kokee itsensä syrjästäkatsojana. Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, olin sitten kotikaupungissani tai toisella puolella maailmaa. Toisaalta tunnen oloni myös kotoisaksi missä tahansa, missä on kirjakauppa ja kahvila, alan kutsua hotellihuonettakin "kodiksi" viikon sisällä. Tarkkaileva luonne ei tempaudu mukaan vaan katselee sivusta. Huomaan tämän jopa keikoilla - minulle on todella vaikea hyppiä ja huutaa bändin mukana. Mutta osaan lukea ihmisten tunteita vähemmästäki, olen kävelevä vakoilukone julkisilla paikoilla, aina korva valmiina salakuunteluun ja muistikirja taskussa henkilökuvailuja varten.

Luulisin, että tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja tarkkailusta tulee jollakin tavalla se tarve kertoa tarinoita. Kirjailijat ovat usein ulkopuolisia (enkä edelleenkään tarkoita ihonväriä). Kaikki on heille vierasta ja kiehtovaa. Miksi muuten edes vaivautua kirjoittamaan ellei kaikki vaikuttaisi niin mystiseltä? Ihmisellä, joka on varma paikastaan maailmassa ei ole mitään syytä kirjoittaa.

Ehkä tämän ulkopuolisuuden takia kirjailijat ovat myös aina kirjoittaneet kaukaisista ja eksoottisista aiheista. Jännittävimmät kauhutarinat sijoitettiin aluksi aina kaukaisiin maihin ja kaukaiseen menneisyyteen - vasta Dracula toi kauhun omaan aikaansa ja lukijoiden omaan kokemuspiiriin - ja vasta paljon myöhemmin myös yliluonnollinen uhka muuttui arkipäiväiseksi. Vuosisatoja tarinat ja henkilökaarti olivat kuitenkin mitä eksoottisimpia - kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat jumalista, Shakespeare sijoitti tarinansa eri aikakausiin ja maihin, Robinson Crusoe löytää itsensä kaukaiselta saarelta, samoin nuori Aarresaaren sankari. Agatha Christie kirjoitti tarinoita murhaajan näkökulmasta. Waltarin synkät sankarit seikkailivat milloin Egyptissä, milloin muinaisessa Roomassa.

Väitän jopa kerettiläisesti, että jos tarina vain on hyvä, ei kulttuurin ymmärtäminen väärin tai sinne päin sekään haittaa niin pahasti (vaikka taustatyö olisi suotavaa suurien asiavirheiden välttämiseksi). Monster-mangaa pidetään loistavana, vaikka sen Saksalla ei kyllä omastakaan mielestäni ole paljoa yhteistä oikean Saksan kanssa. Mutta mikä tarina!


Suurin osa lukijoista ei samaistu tarinaan siksi, että siitä löytyy vaikka kolmekymppinen puutarhahistorian tohtorisopintojen kanssa kamppaileva yksivuotiaan äiti, joka harrastaa käsitöitä ja nörttijuttuja ja joka on alipainoinen, silmälasipäinen ja pukeutuu mustiin (enpä ole ikinä löytänyt omaa kaksoisolentoani fiktiosta. Suomalaisetkin ovat useimmiten rikollisliigojen muskeleita ei-suomalaisessa fiktiossa - Steinbeckista Gibsoniin) Suurin osa lukijoista samaistuu tarinaan, tunnelmaan ja henkilöhahmoihin näiden luonteen takia. Kuvassa esiintyy ensimmäinen fiktiivinen hahmo johon olen samaistunut tv-sarjoissa. Ei juurikaan itseni näköinen. Mutta voi sitä samaistumisen määrää.

Loppupäätelmä tästä on se, että identiteettipoliitikot eivät ymmärrä miten fiktio syntyy. He eivät ymmärrä niitä henkimaailman asioita, jotka liittyvät juoneen ja varsinkin henkilökaartiin, tuohon kirjoittajan ikuiseen pakkomielteeseen. Kirjailijoiden ei siis pidä huolehtia identiteetipolitiikasta vaan toimia kuten kirjailijat ovat aina toimineet - kuunnella muusiaan ja antaa henkilöittensä syntyä ilman mitään sen kummempaa neuroosia "representaatiosta". Kirjoittakaa mitä haluatte kenestä haluatte.