tiistai 29. marraskuuta 2016

Suurmiehiä vastaan

Reaktiot Fidel Castron kuolemaan saivat minut taas kerran pohtimaan sitä, miten kategorisesti olen kaikenlaisia vahvoja johtajia ja suurmiehiä vastaan. Yleensä kun oikeistolaiset syyttävät vasemmistolaisia diktaattorien romantisoimisesta vastaukseksi esitetään oikeistolaisten tukemia ja kannattamia diktaattoreita, mutta minulla ei ole tuota piirrettä - en löydä koko historiasta suurmiestä, vahvaa johtajaa tai diktaattoria, jota ihailisin. Tarpeeksi sekopäisiltä vaikuttavat persoonat (Ruotsin Kaarle XII:stä Ranskan vallankumousjohtajiin ja nykydiktaattoreihin) aiheuttavat eräänlaista huvittunutta innostusta mikä lienee historianopiskelijan versio kiinnostuksesta junaonnettomuuksiin. Ihailemani historialliset henkilöt ovat joko olleet enimmäkseen politiikan ulkopuolella tai Edmund Burken tavoin haastaneet liiallista poliittista valtaa - oli kyse sitten vallankumouksellisesta diktatuurista tai suuryhtiöistä (hän taisteli vuosia East India Companya vastaan). Mieleeni ei tule presidenttiä tai pääministeriä, jota ihailisin.

Olen aika autoritäärinen persoona, mutta auktoriteetin on ansaittava kunnioitukseni kunnolla, osoittaen, että on asemansa arvoinen. Ammattipoliitikolta tuo ei onnistu ollenkaan. Poliitikon ammattiin kuuluu kaksi asiaa, joita en voi sietää sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan: "jack of all trades" henkistä päätöksentekoa, jossa ihmisen ammatti on tehdä päätöksiä asioiden suhteen, joista ei tiedä mitään ja joista hänellä ei ole edes aikaa ottaa selvää (aseet, internet, jopa japanilaiset sarjakuvat 2000-luvun alussa) sekä esiintyminen moraalisena auktoriteettina, joka tietää mikä meille muille on parasta. Vuosituhansia vanha traditio ja vuosituhansien varrella kertynyt kirjallinen materiaali ihmiskunnan tärkeimmiltä ajattelijoilta kertoo mikä meille on parasta ja toimii moraalisen auktoriteettina, eivät miehet tai naiset, jotka ovat päättäneet, että he ovat niin paljon tavallista rahvasta parempia, että heidän tehtävänsä on päättää asioista heidän puolestaan ja kyynärpäätaktikoida itsensä huipulle saakka sabotoiden samalla ideologisia vihollisiaan. Vihaan jokaisia vaaleja, koska niissä minun pitää valita joku vastenmielinen pyrkyri jota äänestää pitkin hampain. Aika usein en äänestä ollenkaan.

Paljon melua aiheuttaneet USA:n presidentinvaalit järkyttävine ehdokkaineen olivat hyvä esimerkki siitä, millaiset ihmiset haluavat huipulle ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin halu tulla presidentiksi tai pääministeriksi. Hajautetun ja paikallisen vallan ystävänä - ja tämän takia vastusta EU:ta ja toivon sen pikaista hajoamista - suhtaudun kunnioittavammin vaikka Lontoon pormestariin tai pienen kaupunkivaltion johtajaan. Ainakin pormestarin aiheuttamat vahingot koskevat vain yhtä kaupunkia, eivät kokonaista valtakuntaa.

Lisäksi suurmieskultit ja vahvat johtajat ovat rehellisesti sanottuna nolostuttavia. En ymmärrä mitä kukaan näki Napoleonissa, Mussolinissa tai Castrossa. Tai siis tavallaan ymmärrän ne syyt mitkä saavat ihmiset innostumaan suurista johtajista, mutta se ei tee ilmiöstä yhtään vähemmän noloa. Johtajan naamalla koristellut julisteet, tunteja kestävät puheet ja innokkaat alamaiset aiheuttavat puhdasta myötähäpeää. Pidän esimerkiksi muuten Singaporesta, mutta paikallinen, vaikkakin mieto Lee Kuan Yewin henkilökultti oli museoissa ja muissa kulttuurikohteissa vaivaannuttava. Kaikista pahimpia ovat johtajat, jotka kieltävät itseensä kohdistuvan kritiikin ja jopa huumorin, kuten Turkin Erdogan.

Koska kaikista pahimmat  ihmiset katsovat kuuluvansa vallan huipulle, kannatan kaikista mahdollisista poliittista järjestelmistä eniten monarkiaa ja vieläpä sellaista, jossa hallitsijalla on poliittista valtaa (ei kuitenkaan missään tapauksessa absoluuttista). Perinnöllinen monarkia on paras tapa hallita, koska se on ainoa, joka takaa sen, että hallitsija ei ole pyrkinyt asemaansa vaan kasvaa velvollisuuteensa, halusi tai ei.

torstai 20. lokakuuta 2016

Klovnipaniikki vigilantismin innoittajana -lyhyt analyysi ilmiöstä

En erityisemmin pidä klovneista. En kilteistä enkä ilkeistä sellaisista. En ole oikeastaan edes kiinnostunut aiheesta, en edes sen vertaa, että Stephen Kingin kauhuklovni olisi mitenkään tuttu tarina. Ehkä sen takia tämä urbaanilegenda ei herättänyt heti mielenkiintoani. Ei ennen kuin uutisia klovneiksi pukeutuneista hyökkääjistä ilmestyi täällä Englannissa. Nyt lukemani mukaan pelottavasti käyttäytyviä klovneja on bongattu jopa Suomessa asti. Kyseessä on selvästi kansainvälinen trendi, jota liioitteleva klikkimedia villitsee entisestään.

Guardian tapaisten rupattelevan luokan viestimien artikkeleista päätellen rupatteleva luokka ei oikein ymmärrä tätä ilmiötä - sitä pidettiin pitkään täysin fiktiivisenä ja keksittynä paniikkina ja se aiheutti tavanomaista hömpötystä "toiseuden pelosta". Pidätyskuvissa poseeraava nuorukainen ei kuitenkaan ole mielikuvituksen tuote. Useassa eri maassa taitaa aivan oikeasti olla joukko ihmisiä, jotka huvikseen pukeutuvat pelottaviksi klovneiksi ja säikyttelevät ohikulkijoita. Heidän motiiveitaan ja sitä, käytetäänkö naamioitumista myös todellisten rikosten tekoon, kuten ryöstöihin, voin vain arvailla.

Mielenkiintoisinta ilmiössä on ehdottomasti tavallisen kansan kommentit näihin uutisiin liittyen. Niin kauan, kun uutiset kertoivat vain Yhdysvalloista, maasta, josta eurooppalainen on valmis uskomaan mitä pahaa tahansa, liittyivät kommentit usein siihen, että kohta joku klovniksi pukeutunut ammutaan vahingossa tai tahallaan. Yksikään tietämäni amerikkalainen, joukossa myös aseharrastajia, ei muuten itse kehottanut ampumaan klovnihäiriköitä. Mutta muut olivat jo päättäneet, että kohta joku amerikkalainen ampuu klovnin. Amerikkalaiset ovat niin väkivaltaisia. Myös amerikkalaiset pohtivat sitä, että kohta joku pellepukuinen päätyy vahingossa ammutuksi.

Ja sitten asuinmaani viestimet ilmoittivat paikallisista klovnihavainnoista.
Kommentit uutisiin liittyen olivat taas mielenkiintoisia. Useampi britti kirjoitti, omalla nimellä ja kuvalla, Facebookissa, että jos klovni tulisi ahdistelemaan heitä, he ajaisivat häirikön yli autolla. Muuten kommentit liittyivät turpiinvetoon ja vastaavaan. Sama asenne jatkui kun klovniuutisia ilmestyi Suomesta. Samana päivänä näin Facebook-feedissäni Makvan Amirkhanin, Jason Lepojärven ja Jussi Karin päivityksen asiaan liittyen. Jussi oli jopa blogannut lakimiehen näkökulmasta siitä, voiko klovniahdistelijaa pahoinpidellä. Kaikki nämä päivitykset liittyivät tavalla tai toisella vigilantismiin. En ole aiemmin törmännyt aiheeseen, joka useassa eri maassa liittyisi näin voimakkaasti vigilantismiteemaan.

Lähtökohtaisesti sekä Britanniassa, että Suomessa suhtaudutaan epäluuloisesti vigilantismiin ja omankädenoikeuteen. Tietysti yksittäisiä sankaritarinoita hurrataan, mutta silti maissa on - ehkä tosin vähenevässä määrin - korkeahko luottamus virkavaltaan. Tästä johtunevat myös kommentit siitä, miten asehullut amerikkalaiset menisivät aiheuttamaan tuhoa kun yrittäisivät leikkiä sankaria. Huonostihan siinä käy. Joten mikä klovneissa on sellaista, että lainkuuliaiset eurooppalaisetkin alkavat uhoamaan?

Pidätyskuvasta ehkä näkee millaiset ihmiset näitä pelletemppuja todennäköisesti harrastavat. Se sama populaatio, joka saattaa heittää sinua kaljapullolla ilman mitään syytä pikkukaupungin hengauspaikan ohi kulkiessa. Tai teini-ikäiset, jotka ovat lukeneet ilmiöstä. Tavallisia ihmisiä ärsyttää ajatus siitä, että he säikähtäisivät jotakin ns verkkariväestön edustajaa, joka on ostanut typerän naamion supermarketista. Vaikka moni uhristatuksesta haaveileekin, ei kukaan halua olla pelle-vandaalin tai ryöstäjän uhri. Ainoa keino selvitä tuollaisesta kohtaamisesta ilman kasvojenmenetystä ainakin omassa mielessä, on se, että pelleä onnistuu pamauttamaan punanenään. Ei ihme, että lasten uutisoidaan olevan peloissaan ja aikuiset haaveilevat väkivallasta. Aikuiset eivät voi olla tästä peloissaan, toisin kuin vaikka terrorismista. Vihollisen kuuluu olla vaarallinen - todellakin sellainen, jonka kynsistä päästyäsi voit kertoa monet kauhutarinat leiritulen äärellä. Pelleasuisen chavin uhriksi joutuminen on pelkästään nöyryyttävää. Ellet pääse iskemään pellen tantereeseen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

"Will he be there!" - Goottilaisen konnan kehityskaari

"Paradise!" Uttered Isidora, with her last breath - "Will he be there!"(Melmoth the Wanderer)

Alusta asti gottilaisen tarinan mielenkiintoisin henkilöhahmo oli juonitteleva konna. Uhmakkaat pahantekijät eivät vielä 1700-luvun puolessavälissä olleet kirjallisuuden vakiokalustoa, joten luulisin Walpolen inspiraationa  tässäkin  suhteessa olleen Shakespearen (jotenkin odotan aina salamaniskua taivaalta kun mainitsen Walpolen ja Shakespearen samassa yhteydessä). Castle of Otranton Manfred on henkilöhahmona varsin lattea versio Shakespearen suosituista juonittelijoista. Varhaisessa goottilaisessa kauhussa konnan motiivit liittyivät lähes väistämättä perintöasioihin, niin banaalilta kuin se nykylukijasta tuntuukin. Siinä sivussa toki uhkailtiin neitokaisia ja sankaria, joka yleensä oli se, jonka linna yms olisi pitänyt periä oikeasti. Epäilemättä hurjan mielenkiintoisia kuvioita 1700-luvun frouvaslukijoille. Mutta eteenpäin!

Jo useaan otteeseen haukkumani Ann Radcliffen yksi monista heikkouksista oli heikko henkilökuvaus, mutta hänen konnansa Montoni oli ehdottomasti mieleenpainuvin hänen luomistaan paperinukeista. Montoninkin motiivit ovat perimysasioissa, hän menee naimisiin saadakseen vaimonsa maat itselleen ja kun vaimo kieltäytyy hän paljastaa koko tyrannimaisuutensa. Montoni johtaa myös jonkinlaista sotarosvojoukkoa ja harrastaa uhkapelejä - ei siis mitään yliluonnollisia paheita tai demonisia kytköksiä vielä tässä vaiheessa. Montonin motiivit ovat siis aika yksioikoisia ja hän on pohjimmiltaan tavallinen ahne kotityranni. Mutta Radcliffe kuvailee hänet kuin minkäkin romanttisen sankarin - tumma, komea keski-ikäinen mies, jolla on erityisen pistävä katse - nämä piirteet löydämme vielä monelta konnalta hänen jälkeensä. Epäilemättä osa lukijattarista koki hänet tahtomattaan kiehtovammaksi kuin jatkuvasti itkevän ja sievistelevän "sankarin" Valancourtin.

Ensimmäinen kauhukirjailija, joka nosti konnan päähenkilöksi oli William Beckford. Vathek kuvaillaan saman näköiseksi  ja oloiseksi kuin Montoni, mutta hän sentään jo tekee sopimuksen pahojen voimien kanssa. Hänen demonisuuttaan vain häiritsevät Beckfordin nähtävästi camp-mielessä harrastamat humoristiset kohtaukset, mm yhdessä vaiheessa eräs hänen (useista) vaimoistaan kantaa häntä reppuselässä. Vasta Matthew Lewisin saatanallinen munkki keskittyi päähenkilön pahuuteen ja tuhoon sataprosenttisesti.

Ambrosiokin on tumma, pistäväkatseinen ja synkännäköinen ja hurmaa  ankarilla saarnoillaan koko kotikaupunkinsa naisväen. Rehellisesti sanottuna hänkään ei ole kovinkaan monitahoinen persoona. Hän on luonteeltaan ylpeä ja intohimoinen ja hänen pahat tekonsa johtuvat siitä, että hän rikkoo munkinlupauksensa ja ryhtyy suhteeseen ensin viettelijänsä Matildan kanssa ja yhteen naiseen kyllästyttyään ahdistelee uutta uhria. Tämä nyt ei ole ainoa valheista ja viettelyksistä kirjoitettu kirja 1700-luvulla, vaikka mukana onkin tällä kertaa graafista väkivaltaa, mustaa magiaa ja kaikenlaisia taikatemppuja. Charlotte Dacren Victoria on yhtä lailla rakkausjuttujen vuoksi juonitteleva naispuolinen konna, joka vailla mitään omaatuntoa juonittelee saadakseen haluamansa. Hän eroaa mieskollegoistaan siinä, että hänen pahuutensa on täysin banaalia ja arkipäiväistä, ilman muka renessanssiajan italian kulisseja hän olisi kuin kuka tahansa henkilö sensaatiolehtien rikosuutisissa.

Ryhtyessään kirjoittamaan Charles Maturin uhosi vetävänsä kaikki Radcliffen teemat täysin överiksi ja loikin Melmothissaan sen ainoan monitahoisen ja salaperäisen konnanhahmon. Olen jo vuosikymmenen ajan fanittanut Melmothia, mutta vasta tutustuttuani varhaisempaan goottilaiseen kirjallisuuteen olen ymmärtänyt miten nerokas hahmo hän on verrattuna konnamaisiin edeltäjiinsä.

Ensinnäkin hän ei ole täysin inhimillinen eikä täysin tästä maailmasta. Hän on elänyt vuosisatoja ja siirtyy helposti maasta ja paikasta toiseen nähtävästi silkalla ajatuksen voimalle. Edeltäjiensä tapaan hän on tumma keski-ikäinen mies, jolla on pistävä katse - mutta niin merkillisesti hohtavat silmät, että ne paljastavat hänen demonisuutensa hänen uhreilleen. Hänen motiivinsa ovat mysteeri, joka selviää vasta lopussa eikä oikeastaan selitä kaikkia hänen tekojaan. Hän, toisin kuin edeltäjänsä, on kuitenkin puheliasta sorttia ja kuulemme hänen monologejaan maailmanmenosta, sillä vaikka hän ei paljasta tarkoitusperiään, hän ei pyri peittelemään raivoaan ja kyynistä inhoaan koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän on suoranainen yliluonnollinen vihapuhuja (näin muotitermiä käyttääkseni), sillä yhdessä kohtauksessa hän osoittelee uhrilleen Intian eri uskontokuntia ja käy yksityiskohtaisesti läpi näiden pahimmat julmuudet ja alistavimmat käytännöt just for the evulz.

Yksi mielenkiintoinen piirre Melmothissa on se, että hän ei, toisin kuin edeltäjänsä, käytä väkivaltaa uhrejaan vastaan. Kirjan lomittaisissa tarinoissa ihmiset kokevat kauheita toistensa käsissä ja Melmoth ilmestyy houkuttelemaan heitä tilanteissa, joissa hänen uhrinsa ovat heikoimmillaan. Ainoa henkilökohtainen uhri on Isidora, johon hänellä tuntuu olevan monimutkainen viha-viha-viha-rakkaussuhde.

Minulla on Melmothiin monimutkainen rakkaussuhde ja kynäillessäni kirjaani Kuolema on ikuista unta loin hänen inspiroimanaan useampiakin kuolemattomia konnia. Omat kuolemattomat houkuttelijani, jotka esiintyvät myös useassa novellissani, eivät kuitenkaan ikinä ylety Melmothin eeppisyyteen. Onkohan hyvän goottilaisen konnan luominen nykyään edes mahdollista?


tiistai 4. lokakuuta 2016

Vihreä Maailma - erään tarinan synty

Ehkä olisin saanut ideani ilman Breivikiä ja Morriseytäkin. Olin pohtinut jo usean vuoden ajan populaari-ja valtakulttuurin kummallista ihmisvihaa ja sitä, miten kevyesti aivan järkevät ihmiset sanovat sellaisia asioita kuin "ihminen on pahin eläimistä". Avatar häiritsi minua aivan erityisesti. Siinähän parasta, mitä ihminen saattoi tehdä oli pettää jopa oman lajinsa. Halusin kirjoittaa jotain oikein anti-Avataria. Ja sitten Morrissey kommentoi Utoyan verilöylyä, muistaakseen sanoen, että broilerin tehotuotanto oli pahempi rikos.

Minä en ota mitään ideaa kevyesti. Tuollaiset kommentit saavat minut aina pohtimaan mitä se tarkoittaisi käytännössä, vietynä loogisiin johtopäätöksiin. Jos ihmisen henki on samanarvoinen kuin kanan, mites muiden eläinten? Mitäs jos tuhohyönteiset valtaisivat viljelykset, kumman selviytyminen olisi arvokkaampaa - hyönteisten vai maanviljelyksestä riippuvaisen ihmisyhteisön?

Tarina kahdesta pojasta, jotka päätyvät lainsuojattomiksi kalastettuaan nälänhädän aikana syntyi kuin itsestään. Kehitin kauaksi tulevaisuuteen sijoittuvan dystopian, jossa primitiiviset heimot elävät vihamielisen luonnon keskellä avaruussiirtokunnissa, kaukana toisistaan. Aluksi suunnittelin useita aiheeseen liittyviä novelleja, joka käsitteli eri yhteisöjen elämää, tuon dystopian koossapitävää eliittiä ja heitä vastustavia kapinallisia. Yhdessä tarinassa rikollinen esim sujautti Raamatun vihaamansa yhteisön kirjastoon (Raamatussahan mainitaan mitä eläimiä saa syödä, joten koko yhteisöä olisi rangaistu tuosta). Novelli-idea jäi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei näiden yhteisöjen jokapäiväinen elämä ollut aiheena kovinkaan kiehtova.

Noihin aikoihin (2011-12) YA-dystopiat nousivat myös suosiossa. Minua ei voisi vähemmän kiinnostaa mikään teini-taistelee-tyranniaa-vastaan- kuvio. Minuahan kiinnostaa se äärimmäisyys. Mitä sen jälkeen tapahtuu kun tyrannia on kukistettu? Millaiset motiivit kapinallisilla on? Entä millaisia keinoja he käyttävät?

Lopulta Vihreä Maailma jäsentyi päässäni. Ei ole mitään tyranniaa, joka huvikseen kiusaa alamaisiaan. Yhteiskunta on rauhallinen ja sen hallinto tarkoittaa pelkkää hyvää. Kapinalliseni sen sijaan ovat raakoja ja väkivaltaisia - eivätkä pelkästään siksi, että se auttaisi heidän asiaansa. Ei, se on heidän ideologiansa. Heistä ihmiskunnan rauhallisuus, väkivallattomuus ja harmonia estää ihmiskuntaa kehittymästä. Heistä ihmiskunta tarvitsee sotaa ja anarkiaa, jossa vain vahvimmat selviävät. He ovat vähän kuin 1910-luvun yli-ihmisaatteisiin hurahtaneita 2010-luvun utopiassa. Heidän kauttaan pääsin purkamaan taas niitä ideoita, jotka liittyivät kandintyöhöni 2010. Astuttuaan kaiken sallitun tuolle puolen - syötyään kalaa - he voivat tehdä mitä tahansa. He ovat jo tehneet rikoksen, joka heidän kulttuurissaan vastaa murhaa. Tai niin he ainakin vakuuttavat itselleen.

Pari päivää sitten luettelin kaikki tarinaani inspiroineet asiat (Unohtaen Avatarin ja YA-dystopiat) Facebookissa:

Morrisseyn kommentit Utoyan verilöylystä - varsinainen idea
-Project Pitchfork -bändin kappaleesta Green World - tämä bändi on kunnostautunut ihmisvihaisessa haihattelussa parissakin kappaleessa. Tässä on vain luontotunnelmointia-Yli-ihmisideologiasta, johon törmäsin kandiaikoina - tarinani kapinalliset pitävät itseään yli-ihmisinä. -Väkivallan ja luovuuden kytkös, myös kandilukemistoani, 1900-luvun alun muotiaatteita -Jack Vancen Demon Princes - Näinkin voi tehdä infodumppausta!-Visiitti Tokiossa näköalatorniin -Yksi uni, josta sain dialogi-idean



Olen pitänyt tarinaa pöytälaatikossa useita vuosia, kirjoittanut sitä uudestaan, laajentanut sitä kuvailemalla (Jack Vancen inspiroimana) luomaani maailmaa ja sen mytologioita, tarinoita ja ihmisten loputtomia fantasioita ja pelkoja liittyen mahdolliseen vieraaseen älylliseen elämään avaruudessa. Näillä tarinoilla on tärkeä osa kuvaamassani kulttuurissa, joka on lähes kokonaan oraalinen - eri yhteisöt kertovat erilaisia tarinoita, Maan historiasta liikkuu suoranaisia satuja ja tarinan henkilöt näkevät mielellään itsensä jonkinlaisen mytologian sankareina. Olen hionut jokaista lukua niin kauan, että ne tuntuvat kaikki päättyvän piikikkääseen onelineriin. Keksin piikikkään myyntilauseenkin tarinalleni: "Yli-ihmiset avaruudessa!" Mutta näillä näkymin kirja näkee vihdoinkin päivänvalon Helsingin Worldconissa - jotenkin en usko, että myyntilauseeni otettaisiin siellä kovinkaan hyvin vastaan.

Ystävällinen beta-lukijani huomautti, että Vihreän Maailman voi tulkita usealla eri tavalla. Pointtini oli kuitenkin esittää vastaväite Avatarille ja muille vastaaville misantrooppisille ekofantasioille. Kyllä, ihmiset ovat väkivaltaisia ja saavat aikaan paljon tuhoa ja pahaa. Mutta se ei ole koko tarina ihmisestä.

Yksi uusimpia dystopiagenrejä on ekodystopia. Kävin aiheeseen liittyvässä akateemisessa ohjelmassa Finnconissa saadakseni tietää onko Vihreä Maailma ekodystopiaa. Ei ole. Se on dystopiaa ekoutopiasta.





lauantai 1. lokakuuta 2016

Mutta entä jos oma viiteryhmäsi vaikuttaa täysin muukalaisilta?

Luin taas artikkelin siitä, miten vaikeaa kirjailijan on kuvata muita kuin omaa viiteryhmäänsä - siis eri rotuisia, maalaisia, eri sukupuolta, vähemmistöjä etc. Tämä lienee yksi kirjoittajapiirien kuumimpia aiheita juuri nyt. En itsekään heti alkaisi kirjoittamaan kyökkirealismia brittiläisen työväenluokan elämästä Liverpoolissa tai afrikkalaisen pygmiheimon perinteistä - koko keskustelussa on itse asiassa vahva itsestäänselvyyksien toistelemisen maku, sillä jokainen joka mitään on kirjoittanut kyllä tietää miten aikaa saa tuhlattua etsimällä nimiä, titteleitä, kulttuurisiin piirteisiin liittyviä artikkeleita, valokuvia etc netistä jotain ihan lyhyttäkin tarina varten. Tietenkin tuo on hankalaa ja tietenkin kuvaamasi populan edustajia ketuttaa, jos kirjoitat ihan mitä sattuu tai vaan toistelet pahimpia stereotypioita.

Tuota pohtiessa tuli mieleen toinen ongelma. Oman viiteryhmän kirjoittaminen pitäisi sitten olla helppoa, eikö vain? Oma viiteryhmäni on kolmekymppiset suomalaiset naiset, ulkosuomalaiset, aikuisopiskelijat, äidit, taiteista ja kulttuurista kiinnostuneet ihmiset, eri alakulttuurien edustajat (goottijutut, kauhuharrastus, japaniharrastus etc)

Mutta tuo ei oikeasti ole noin yksinkertaista. Oman aikani ja oma kulttuurini on minulle lähes täydellisesti vierasta. Suomalainen kolmekymppinen nainen on minulle aika vieras olio.



Minulla on teinivuosista asti ollut vahva kutina siitä, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Olen aina ollut tavallaan enemmän kotonani vanhusten parissa. Fanittamani kulttuurit ja aikakaudet ovat vaihdelleet rankasti, mutta yleisfiilis on ja pysyy. Nyt aikuisena olen varma siitä, ettei mitään parempaakaan tällä hetkellä ole tarjolla, ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, missä tuntisin olevani kotona. Ehkä olen vain luonteeltani ulkopuolinen tarkkailija. Monet kirjoittajat ovat. Ja olen luonteeltani konservatiivinen nainen liberaalin kulttuurin keskellä. Se ei ole vaarallista, mutta eipä se kyllä hauskaakaan ole, eikä ollut varsinkaan teini-iässä.

En pystyisi ikinä kirjoittamaan ei-spekulatiivista proosaa nykysuomesta. En ymmärrä nykyistä kulttuuria ollenkaan. Ehkä siksi, että luin koululaisena paljon ns tyttökirjoja, käsitykseni seurustelusta, parisuhteesta ja avioliitosta ovat aivan toiselta vuosisadalta kuin omaltani. Olen vieläkin aika ihmeissäni, että edes päädyin naimisiin, koska en ymmärrä nykyajan seurustelukuvioita ollenkaan. En ymmärrä asioita, joita muut pitävät tärkeinä, en ymmärrä oman viiteryhmäni arvoja ja moraalia. Oma viiteryhmäni on minulle aivan yhtä eksoottinen kuin ne pygmitkin.

Ulkosuomalaisena tuo pääsee joskus unohtumaan. Äitiys ja suomalaisuus on vienyt suomalaisten äitien pariin ja tykkäänkin seurustella muiden ulkosuomalaisten kanssa. Mutta ei vaadi paljoa, kun huomaan taas ulkopuolisuuteni. Suomalainen, intialainen ja ranskalainen elokuva kertoo yhtä paljon omasta arvomaailmastani. Ei juuri mitään.

Kaltaisiani ihmisiä on toki ollut ennenkin. He kansoittavat niin romanttisten runoilijoiden kuin kauhukirjailijoidenkin surkuhupaisia rivejä. Itse ainakin kirjoitan spefiä juuri siksi, että niin kauan kun kirjoittaa menneistä vuosisadoista, avaruussiirtokunnista, apokalyptisestä selviytymistaistelusta ja jäädemonien linnoituksista antarktisella, pystyy mitä tahansa oikeasti olemassa olevaa viiteryhmää - oma mukaan lukien ja etenkin sitä - välttelemään äärimmäisen tehokkaasti.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ken vanhoja muistelee...eli ex-yliopistoni parhaat sjw-palat

Nykyään yliopistojen ylipolitisoitunut ilmapiiri on kovasti tapetilla täällä Englannissa. Ennennäkemättömästi opiskelijat vaativat sensuuria ja tiukkoja sääntöjä. Itse en jatko-opiskelijana ole mitenkään osallinen varsinaiseen opiskelijaelämään, mutta minulla on oma kokemukseni hyvin hyvin vasemmistolaisesta Brightonin yliopistosta (tämä ei ole mitään paranoiaa, yliopiston seinällä oli Karl Marxin kuva julisteessa). Kuulin tavallaan nykyisen sjw-huuman alkurytmejä ja olin pääkallopaikalla todistamassa miten luennoitsijat - itse useimmiten 60-70-kauden radikaaleja - tuputtivat oppejaan meille opiskelijoille. Luettelen tässä nyt typerimmät jutut mitä kuulin kandinopintojeni aikana. Nykykulttuuriin verrattuna tuossa vaiheessa yliopistokulttuuri oli vielä hyvin avoin, yliopistoni kunniaksi on sanottava, että kaikenlaisia mielipiteitä hyväksyttiin ja professorini selvästi tykkäsivät siitä, että haastoin heidät seminaareissa. En ikinä kärsinyt toisinajattelustani. Tulin yliopistoon ihan tavallisena radikaaleja juttuja puolittain kannattavana vihreiden äänestäjänä ja lähdin konservatiivina kristittynä. Kutsun vieläkin professorejani "käänteiseksi moraaliseksi kompassiksi"


Palestiina sitä ja tätä
Valehtelisin jos sanoisin, että koen Lähi-Idän ikikonfliktin erityisen läheiseksi. Luentojen aikana alkoi hiukan kypsyttää kun professorit ujuttivat palestiinalaiset kaikkiin aiheisiin, yleensä niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida siihen ollenkaan. Olisin halunnut liittyä yliopiston filosofiaseuraan, mutta se oli pelkkää politikointia, sähköpostiini saapui jatkuvasti mainosta uusista palestiinalaisista vierailijoista.

1960-70-luvun "vastakulttuurin" surkuhupaisa akateeminen opiskelu
Jotenkin luulisi, että historianopiskelijoiden kannattaisi ennemmin vaikka opetella latinan alkeet kuin tuhlata aikaansa jonkin OZ-lehden oikeudenkäynnin ihmettelyyn. Muutenkin opettajat antoivat aivan liikaa painoarvoa oman nuoruutensa hörhöilylle.

Tulevaisuudessa ei ole ydinperheitä ja se on hyvä asia
Erään naispuolisen professorin mukaan ydinperhe on jäänne 1950-luvun ahdistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa normi olisi tällä hetkellä köyhän alaluokan parissa suosittu 7 lasta 5 eri miehen kanssa kuvio, jossa partnerit vaihtuvat jatkuvasti. Tulevaisuudessa kaikki perheet tulisivat olemaan tuollaisia ja se on hyvä asia.

Tästä on pakko sanoa, että joka ikinen opiskelija oli aivan eri mieltä professorin kanssa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt miten tuollainen kaoottinen elämä olisi hyvä asia

Neuvostoliitto ei aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana


Neuvostoliitto joutui miehittämään osan Euroopasta "Buffer Zoneksi" Yhdysvaltojen aggression suojaksi

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymiseen 
Mutta new-age nyt on aika vähäinen synti edellisiin historianluentojen sammakkoihin verrattuna

Kaikki oli imperialististen brittien syytä. Kaikkialla. Aina

Kolonialismin historiasta puhuttaessa sitä tosiasiaa, että Intia oli jo muiden valloittama Brittien sinne ehtiessä ei mainittu. Muita suurvaltoja ei mainittu ollenkaan. Orjuuden historiasta puhuttaessa ei afrikkalaisten tai arabien osuutta orjakauppaan mainittu ollenkaan. Britit jopa lopettivat orjakaupan silkkaa ahneuttaan, koska se ei ollut tuottavaa. Orjuudesta puheenollen.

Orjuutta oli toki muuallakin kuin Karibialla ja Amerikan etelävaltioissa. Mutta muualla orjat olivat vähän kuin perheenjäseniä!

Burmalaiset orjat thaimaalaisilla kalastusaluksilla -juuri nyt - olisivat tuosta varmasti vähän ihmeissään

Maailmansodatkin olivat enimmäkseen Britannian vika
Luimme esimerkiksi jo aika marginaaleja teorioita siitä, miten ilman Britannian aggressiivisuutta Saksa ei olisi oikeasti ryhtynyt maailmanvalloitukseensa.

Professorini näkivät aina mustat sorrettuina ja valkoiset sortajina. Esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneesta jamaikalaisesta Mary Seacolesta puhuttaessa professorini selitti seuraavaa: Seacolen äiti oli jamaikalainen vapaa majatalonpitäjä ja isä hänelle nähtävästi tuntematon skotlantilainen sotilas. Professorini mielestä oli itsestäänselvää, että Seacolen äiti oli raiskattu sotilaan toimesta. Ihan tavallinen seksisuhde sotilaan ja vapaan majatalonpitäjän välillä on mahdottomuus?

Kurssini afrikkalaisia ja karibialaisia opiskelijoita myös kannustettiin valitsemaan kandinaihekseen jonkin rotukysymykseen liittyvän jutut. Tyyliin mustat amerikkalaisissa elokuvissa tms. Muutenkin mustat opiskelijat eriytyivät omaksi porukakseen ja sivusta kuunnellessa tuntuivat aina puhuvan rasismista milloin missäkin. Yliopisto oikein kannusti tuollaista, vaikka afrikkalaiset opiskelijat olivat omien maittensa hemmoteltua ja rikasta eliittiä.

Salaliittoteoriat
Postiluukkuni pursui aina lehdykkäisiä milloin mistäkin mielenosoituksesta ja miten "9/11 was an inside job". Koska asuimme kerta Britanniassa, tarkoittiko tuo sitä, että britit juonivat senkin konnanteon?



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.