tiistai 26. toukokuuta 2009

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa




Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti