Tänä kesänä ei tosiaan ole ehditty matsata pelkästään Tampereella sisällissodasta vaan myos, jälleen kerran, Mannerheimista, aivan valtakunnallisella tasolla ja useassa mediassa. Todennäkoisesti nykyään suosittuun 15 minuuttiin liittyvistä syistä Yle päätti kuvata jonkin Mannerheimin elämään liittyvän tarinan Keniassa ja kenialaisilla näyttelijoillä. Jos tämä kuulostaa jollakin tavalla epätoivoiselta ja väsyneeltä niin vielä enemmän sitä on aiheesta syntynyt debaatintapainen. Suomessahan Mannerheim on joillekin kansanosille suuri sankari ja tosille taas luotetuin keino pyrkiä osoittamaan omaa edistyksellisyyttä ja rohkeutta kulttuurillisena kapinana. Joku tekee raflaavan teoksen Mannerheimista, toiset loukkaantuvat ja lopulta se kansanosa, johon suurin osa omasta ystävä-ja tuttavapiiristäni kuuluu riemastuu koska osa kansakunnasta on jälleen paljastunut luiskaotsaisiksi isänmaanpuolustajiksi ja kammottaviksi junteiksi. Koska pyrin parhaani mukaan filtteroimään ärsyttävää ja täysin banaalia materiaalia, mutta samalla en oikein voi laittaa itselleni läheisiä ihmisiä vaihtoon, vain tämän ketjun viimeinen osa päätyy kunnolla näkyviini.
Vaikka muilta aatemaailmani on muuttunut hyvin radikaalisti (ja kiitos tästä kuuluu entisen yliopistoni opettajakunnalle suunnilleen 5 vuotta sitten, sillä heistä tuli moraalinen kompassini: olen kaikessa eri mieltä heidän kanssaan) on suhtautumiseni Mannerheimiin pysynyt aina suunnilleen samana: en oikein ymmärrä sen enempää miehen ihailijoiden kuin vastustajienkaan tunteenpaloa tai sitä, mikä nimenomaan Mannerheimista tekee niin erityisen mielenkiintoisen. Minulle kiinnostavinta Mannerheimissa on Louhisaaren kartano, sillä Suomessa ei ole montaa niin hienoa kartanoa englantilaisella puistolla. Voi olla, että tässä toimii jonkinlainen ammattilaiset vs amatoorit-jako, vähän samaan tapaan en ole ollenkaan kiinnostunut Natsi-Saksasta tai Hitleristä, mutta varsinkin miespuolisen ei-historianopiskelijan tutut viikset sähkoistävät heti vilahtaessaan tv-ruudussa.
Alan puolesta Mannerheim-ilmio kiinnostaa tietysti eräänlaisena ajanhengen kuvaajana. On aikakausia, jolloin eri historiallisia henkiloitä nostetaan jalustalle ja sitten taas aikakausia, jolloin patsaita kaadetaan tai ainakin jalustalle nostettuja miehiä pyritään nykykielellä "karnevalisoimaan". En henkilokohtaisesti pidä sankarinpalvonnasta enkä suhtaudu kritiikittomän ihailevasti oikein kehenkään elävään tai kuolleeseen sotasankariin, kulttuurivaikuttajaan tai valtiomieheen. Toisaalta nämä vastakkaista näkemystä edustavat taidepläjäykset edustavat mentaliteettia, josta tulee mieleen Spenglerin sanat siitä, miten historiaa ja yhteiskuntaa katsellaan alhaaltapäin, ilkeästi, kellarinikkunasta tai kirjailijoiden kahvilasta ja miten tuollainen katsantotapa halveksii kaikkea, mikä on sitä korkeammalla.
Historianopiskelija oppii nopeasti, että historiallisia henkiloitä ei voi tuomita tai lokeroida meidän kriteereillämme. Ainoat, joiden pahuus on sataprosenttisen varmaa ovat nämä populaareista kansannousuista ponkaisseet Mengistut ja muut Suuret Johtajat, diktaattorit joiden piti saada voittaa jokainen tennispelikin ja joiden yhteiskunnalliset utopiakokeilut tappoivat miljoonia. Mutta oliko Napoleon esimerkiksi paha vai hyvä hallitsija? Suurudenhullu valloittaja kyllä, mutta myos hallitsija, jonka lait puuttuivat hyvin vähän alamaisten yksityiselämään. Entäs Louis XIV? Hän julisti Protestantismin laittomaksi ja aiheutti tuhansien alamaistensa joukkopaon Englantiin, hän kehitti yksinvaltiuteen perustuvan hallintomallin ja assosioi itsensä Apolloon, auringonjumalaan. Mutta silti häntä on vaikea pitää hirmuhallitsijana. Suomessa on tietenkin myos sellainen ihmistyyppi, jonka mielestä kaikki muu paitsi juuri oma hallintotapamme on sortavaa hirmuvaltaa ja omammekin on aina vain yhden askeleen päässä poliisivaltiosta.
Asuinmaassani Mannerheimin kaltaisia hahmoja on paljon ja joka vuosisadalta: Ensimmäinen Marlboroughn Herttua 1600-luvulla (Churchillin esi-isä), Wellingtonin Herttua, Napoleonin sotien sankari, Churchill - monia sotilaita, aatelismiehiä ja valtiomiehiä. Oma suosikkini Wellingtonin Herttua esimerkiksi olisi ihanteellinen suomalaisen taide-elämän tyypilliselle kohtelulle : vanhoillinen sotasankari ja poliitikko, kuuluisa naisseikkailuistaan ja piti vielä kolmemetristä alastonpatsasta Napoleonista kartanonsa portaikossa! Mutta Britanniassa kuninkaalliset, enemmän kuin sotasankarit herättävät intohimoja suuntaan tai toiseen. Wellingtonista on kirjoitettu metrikaupalla, mutta asiakaskunta koostuu sotahistoriaharrastajista ja historiallisten seikkailuromaanien ystävistä. Komedioissa yleensä huumori revitään Wellingtonin sotaisasta puhetavasta siviilissäkin. Wellingtonin kaupunkikartano Apsley House on vieläkin pystyssä ja Wellingtonin suku asuttaa sen yhtä siipeä. Kartanomuseossa voi tutustua tuohon Napoleoniin, klassisiin taideaarteisiin ja saappaisiin jotka Wellington suunnitteli sotaretkiä varten.
Miksi siis Suomessa kaikista historiamme miehistä juuri Mannerheim on ollut ihailun, halveksunnan ja pilkan kohteena? Oma veikkaukseni on, että hänen hahmonsa ei oikein sovi sodanjälkeiseen sosiaalidemokraatti-Suomeen. Hän edustaa hiukan eksoottista aatelista eliittiä, joka oli kotonaan kaikkialla Euroopassa omana aikanaan, mutta jonka kulttuuri erosi kovasti rahvaan tavoista. Siksi hän kovasti kantaaottavien teosten lisäksi sopii hyvin myos kevyisiin ja spekulatiivisiin seikkailukirjoihin tai sarjakuviin kansainvälisenä seikkailijana. Ehkä Suomessa vallitseva huono Ruotsinvallan ajan tuntemus ja vähäinen kiinnostus aikakauteen juontuu samoista syistä - kun nimet muuttuvat saksalaisiksi tai latinalaisiksi ja kartanot näyttäviksi, liikutaan nykyisestä näkovinkkelistä katsottuna aivan vieraalla mantereella. Voisi siis ajatella, että onneksi 1900-luku tuotti sentään vain yhden Mannerheimin, useampi kiistelty aatelismies ajaisi jo nyky-Suomen huomattavaan identiteettikriisiin. Tai ehkä useamman elitistisen suurmiehen olemassaolo tekisi koko Mannerheim-ilmion aivan tarpeettomaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti