maanantai 29. huhtikuuta 2013

Itse pidän Botticellista koska hän oli fanaatikko, joka poltti omat maalauksensa liian "pakanallisena"

En juurikaan voi sietää nykytaidetta ja olen käynyt aiheesta kiivaitakin keskusteluja, koska tuttavapiiriini kuuluu kaikenkarvaisia konseptuaalisia postmodernisteja ja muita kummajaisia. (Mieheni mielipiteet aiheesta ovat vieläkin jyrkempiä, hänen mukaansa esimerkiksi valokuvaus ei voi missään tapauksessa olla taidetta ollenkaan.) Minusta oma aikakauteni nyt vain ei ole yksi niistä, joka tullaan muistamaan mieleenpainuvista maalauksista tai patsaista. Tuo nyt ei ole mitenkään ennenkuulumatonta - samalla tavalla 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen kammottavaa ja aika moni 1700-luvun kriitikkokin oli tuota mieltä aikoinaan. Eräs taiteilija, joka ihaili edellisten vuosisatojen dramaattista ja mahtipontista "historiamaalausta" (klassisen taiteen arvostetuin genre, johon laskettiin toki mukaan mytologiset ja uskonnolliset aiheet) syoksyi miekkaansa, nähtävästi oman aikakautensa suosikkitaiteilijoiden masentamana. Ja ketäpä nyt Boucher ei masentaisi. Tai Damien Hirst. Jokaisella aikakaudella on taiteelliset vahvuutensa ja heikkoutensa - 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen vaaleanpunaisia takalistoja vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla ja aikakausi muistetaankin enemmän laadukkaista huonekaluista sekä keramiikasta.  Oman aikamme taiteellinen vahvuus saattaa olla vaikka elokuvataiteessa, jonka olen kyllä valmis laskemaan taiteiden joukkoon.

Mutta asiaan. Moni ennen nykytaidetta kehunut kriitikkokin on herännyt huomaamaan, että nykytaide on enimmäkseen sisällotontä sekä rahanahnetta provoamista. Siperialaiset oligarkit ostavat mädäntyviä haita mauttomiin Louis Farouk-taloihinsa ja muuta yhtä dekadenttia ja demotivoivaa. Konsensus alkaa siis olemaan, että nykytaide on roskaa, mutta lääkkeet sen parantamiseen ovat yhtä hukassa kuin nykyisiltä taiteilijoilta taiteelliset kyvyt. Tässä esimerkki tyypillisestä brittiartikkelista, joka ymmärtää ongelman, mutta ei tajua sen syvyyttä ollenkaan.



http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/art/reviews/new-order-british-art-today-at-the-saatchi-gallery-this-new-order-is-far-from-sensational-8591748.html

Kirjoittaja, Adrian Hamilton myontää, että brittien ongelma on kaiken pilaava ironia ja kyyninen leikittely - taiteesta käy se, että sitä tekee jotain mahdollisimman provosoivaa ja rumaa ja antaa sille hassunhauskan ja jollain ajankohtaisella aiheella leikittelevän tittelin. Hamiltonin ongelma kuitenkin on se, että hän on britti ja britit ovat enimmäkseen maailman pinnallisinta kansaa. Hän kaipaa taiteeseen politiikkaa ja taiteilijoiden -omien tunteiden - intohimoista ilmaisua. Briteille puoluepolitiikka ja sen aiheuttama tunnekuohu on syvällisintä mihin he kykenevät. Mitään syvempää tasoa ei kerta kaikkiaan ole, ei mitään mundaanin ja banaalin elämämme ulkopuolella. Eri aikakaudet muistetaan eri pääministerien valtakausina ja omasta mielestään syvälliset artistit - kuvataiteilijat tai muusikot -  nillittävät poliitikoistaan haastatteluista. Oletteko koskaan kuulleet saksalaisen muusikon mainistevan oman maansa pääministeriä nimeltä haastattelussa tai lyriikoissa? Tai itävaltalaisen?

Poliittiikkaan liittyvät intohimot eivät totta vie takaa hyvää taidetta. Minkä tahansa utopiakokeilun ja tyrannian taide toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Jacques-Louis David, tuo ideologinen fanaatikko, joka innostui milloin kenestäkin suurmiehestä.





Ensimmäinen kuva on yksi Davidin useista tilausmuotokuvista ja toinen propagandakuva Napoleonista. On varsin ilmiselvää kumpi maalauksista on teknisesti parempi, tunnelmallisempi, koskettavampi ja kertoo enemmän mielenkiintoisia asioista oman aikakautensa kulttuurista. Yksi taiteilijoiden suurimmista virheistä on se harhaluulo, että heidän puoluepoliittisilla mielipiteillään olisi mitään merkitystä. Ideat ovat mielenkiintoista ja kiehtovat ihmisiä vuosisadasta toiseen. Aatteet, hankalat filosofiset ja teologiset kysymykset ovat iättomiä. Puoluepolitiikka muuttu kitchiksi vuosikymmenessä.

Toinen virhe on se harhaluulo, että taiteilijoiden yksistyiselämällä olisi jotakin merkitystä taiteen laadun kannalta.  Artikkelin kirjoittaja toivoo, että uusi taiteilijasukupolvi oppisi näinä hankalina taloudellis-poliittisina aikoina ilmaisemaan tunteitaan ja loisi näin kuolematonta nykytaidetta. Mutta taiteilijan tunteilla ja kokemuksilla ei välttämättä edes ole merkitystä, edes taiteilijan nimellä ja identiteetillä. Usein muka syvällinen itsetutkiskelu on pelkkää navankaivelua. Vähän aikaa sitten jäin eräässä museossa katsomaan tätä pientä osaa keskiaikaisesta alttaritaulusta. Sen tekijää ei tiedetä eikä minulla ole aavistustakaan sen tekijän tunteista, yksityiselämän sotkuista tai kotikaupungin poliittisista kiemuroista. Mutta silti se puhuttelee minua kaikkien noiden vuosisatojen takaa.








Tosiasiahan on, että kukaan ei rakastu Botticellin maalauksiin sen takia, että Botticelli oli Savonarolan saarnoihin hurahtanut fanaatikko, joka tuhosi omia toitään liian "pakanallisina" Savonarolan turhuuksien roviolla. Tietysti taiteilijan persoona vaikuttaa taiteeseen, mutta persoona itsessään, aatteen palo, tai sotkuinen yksityiselämä ei vielä takaa hyvää taidetta jota kukaan jaksaisi katsella edes kymmenen vuoden päästä.

Artikkelin kirjoittaja mainitsee samassa galleriassa sijaitsevan venäläisen nykytaiteen näyttelyn paljon laadukkaampana, vaikkakin "nihilistisenä" vaihtoehtona Britannian taiteellisille tulevaisuudentoivoille. Olisikohan siksi, että Itä-Euroopassa taideopiskelu toteutetaan vielä klassisesti - ensin kopioimalla mestareita pari vuotta ja sen jälkeen vasta esittelemällä sitä henkilokohtaista visiota? Tuolla tavalla taideopiskelija nimittäin voi oppia jopa teknisiä taitoja!