tiistai 27. joulukuuta 2016

2016 oli ihan okei!

Jos jotain asiaa aletaan toistamaan tarpeeksi usein, on satavarmaa, että alan vastustamaan sitä kiihkeästi. Hermostuin vuoden 2012 maailmanloppuhysteriaan niin, että suorastaan toivoin jotain kauheaa tapahtuvaksi ja Skotlannin itsenäisyysäänestyksen retoriikka ja lipunheilutus ketutti lopulta niin armottomasti, että aivan hurrasin kun SNP hävisi. Olen iloinen, että vuosi 2016 on kohta ohi eikä minun tarvitse enää ikinä kuulla yhtään versiota siitä, miten 2016 on kauhein vuosi ikinä. 2016 ei sitäpaitsi edes ollut kauhein vuosi ikinä, mitä nyt jostain syystä se vuosi kun aikuiset ihmiset alkoivat käyttäytymään kuin hysteeriset lampaat.

Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.

Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.

Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.

Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?

Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!

Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Paras lukemani fantasiakirja - C.S. Lewisin kasvoista kasvoihin

Samalla tavoin kuin kauhun tai scifin kanssa, pidän fantasiasta sitä enemmän mitä rohkeammin se lähestyy myyttiä. Avaruusteknologia, lohikäärmeet tai zombit ovat minulle kohtuu yhdentekeviä, samoin spekulatiivisin fiktion käyttäminen Tärkeisiin Ajankohtaisiin Teemoihin. Tämän takia pidän niin paljon Tolkienista, mutta jätän usein fantasiakirjat kesken. 

C.S Lewisin viimeinen romaani Kasvoista kasvoihin (vuodelta 1956 mutta suomennettu vain pari vuotta sitten) on paras lukemani  fantasiaromaani. Se ei ole osa kymmenosaista tiiliskivisarjaa, jonka loppupäätä kohden kirjailija joko maalaa itsensä nurkkaan tai kuolee vanhuuteen. Se ei ole nykyajan ongelmia siirrettynä jännittäviin kulisseihin. Se on yksittäinen, täydellisyyttä hipova teos, jossa kaunis kieli, kiehtova maailma, antiikin mytologia (mutta ei klassisena, vaan antiikin periferioiden barbaariversiona), mielenkiintoiset teemat ja moniulotteinen päähenkilö yhdistyvät saumattomasti. Se alkaa verisesti tavalla, joka filmattuna saattaisi peitota minkä tahansa HBO-rämistelyn vieden lukijan maailmaan, jossa sekä pohditaan syvällisiä filosofisia kysymyksiä, että kuohitaan kuninkaan tytärtä tirkistellyt nuorukainen. Usein kun luen jotain 1950-luvulla kirjoitettua spefiä alan ihmetellä miksi ihmeessä ihmiset kuvittelevat, että väkivalta ja vai aikuisille sopivat teemat olisivat tulleet spefiin vasta omana aikanamme. Ehkä koska suuri osa yleisöstä tuntee 50-luvulta vain Tolkienin? 

Aikuisuudesta puheenollen, Kasvoista kasvoihin on kypsin ja aikuisin lukemani fantasiatarina sanan varsinaisessa merkityksessä (ei siis aikuisviihdemielessä!). Se käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät kypsymiseen ja kehittymiseen. Sen tärkein teema on rakkauden eri muodot klassisen filosofian mukaan ja varsinkin omivan ja uhrautuvan rakkauden erot. Fantasiaa siis, joka pistää lukijan pohtimaan asioita ihan arkielämässä. 

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikan reunamille barbaariseen pikku kuningaskuntaan, jonka kulttuuri ja uskonto ovat karkea ja raaka versio Kreikan kulttuurista. Helleeninen sivistys on heistä vähän kummallista, mutta kreikkalainen orja on kuitenkin hankittu opettamaan kuninkaan tyttäriä. Tarina itsessään on versio Psyyken ja Amorin myytistä, mutta Psyyken vanhemman sisaren ja rakastavan sijaisäidin, Orualin näkökulmasta.

Orual on hyvin mielenkiintoinen päähenkilö ja huomauttaisin, että tässä olisi nyt naispäähenkilö fantasiatarinassa, suoraa 50-luvulta! Sitäkään ei siis keksitty omana aikanamme! Orual on ruma ja jollakin tavalla epämuodostunut, mutta perheensä älykkäin, isänsä kuoleman jälkeen hänestä tulee maansa hallitsija. Hän hunnuttaa aina kasvonsa ja näin hänen ulkonäöstään liikkuu mitä merkillisempiä huhuja. Hän on soturikuningatar, joka kouluttautuu miekkailutaidoissa miesten lailla. Ja mikä tärkeintä, hän muuttuu ja kehittyy tarinan edetessä lopulta ymmärtäen omat virheensä ja heikkoutensa. Muutkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, niin rahvaan palvoma Psyyke kuin isähahmona toimiva kreikkalainen orjakin, jota prinsessat kutsuvat Ketuksi. Yksi prinsessoista muuten välittää vain ulkonäöstään ja miehistä, mutta lopulta Orual ja lukija ymmärtävät häntäkin uudella tavalla. Tuo pisti silmään sen takia, koska Lewisiä moititaan usein siitä, miten hän käsitteli Narnian Susanin henkilöhahmoa. Aika harvinaista millekkään kirjallisuudenlajille, että lukijan annetaan ymmärtää, että jotkut tytöt välittävät vain pojista ja heistä kasvaa usein naisia, jotka välittävät vain miehestään ja lapsistaan, mutta sekin on ihan okei, kaikkien ei tarvitse olla viisaita, hyviä taistelijoita tai mitenkään ihmeellisiä. 

Kauhukirjailijana pidin myös siitä, että tarinassa käsiteltiin minulle tärkeää ihmisuhrin teemaa (tämä kuulostaa aina yhtä epäilyttävältä). Koko tuo primitiiviversio Antiikin mytologiasta veriuhreineen ja Psyyken "avioliittoseremonia" oli äärimmäisen kiehtovaa. 

"Holy places are dark places. It is life and strength, not knowledge and words, that we get in them. Holy wisdom is not clear and thin like water, but thick and dark like blood.”