torstai 4. toukokuuta 2017

Ulkonäkökeskeisyys on syntiä

Yksi nykyajan kiusallisimmista ja nolostuttavimmista piirteistä on kulttuurin ulkonäkökeskeisyys. Se on myös yksi useista asioista, jonka suhteen lähes kaikki mahdolliset osapuolet ovat tasaisen varmasti väärässä. Nykyfeministien mielestä "kaikki ovat kauniita". Kaikki kapinaliikkeet itseensä imevä kaupallinen valtavirtakulttuuri on myös ottanut tämän osakseen mainoskieltä - ulkonäkö on tärkeää, mutta jollakin mystisellä tavalla kaikki me olemme myös todella kauniita ja seksikkäitä. Miesasiapuolella ulkonäkökeskeisyys liittyy sekä naisiin, että miehiin. Kukaan ei tunnu muistavan sitä tosiasiaa, että kaikkien maailman filosofisten oppien mukaan kautta historian, ulkonäköön keskittyminen on luonteenheikkous ja usein jopa pahe. Rauhan, yltäkylläisyyden ja runsaan joutilaisuuden aikoina ihminen ehtii keskittyä ulkonäköönsä. Tavallaan kyseessä on kulttuurinen patologia, jonka tarpeeksi turvallinen ja helppo elämä mahdollistaa.

http://www.image.fi/image-lehti/miksi-toteuttaa-kauneusihanteita-joita-inhoaa-anu-silfverbergin-hieno-essee

Tällaisten juttujen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää, vaikka itsekin stressaan joskus ulkonäköjuttuja ja harrastan muotihössötystä. Tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia  kahlata tuollaista navankaivelua edes loppuun saakka. Miehet sitä ja naiset tätä ja mainoskampanjat tuota. Jotakin mainosta - mainosta - analysoitiin kappaletolkulla. Tietysti mainokset pyrkivät vaikuttamaan yleisöön, mutta täydellisen bikinimallin nähdessään aikuinen ja järkevä reaktio on ymmärtää, että kyse on tavoittamattomasta fantasiasta ja omasta luonteenheikkoudesta, jos asiaa alkaa yliajattelemaan. Aivan yhtä järkevää olisi menettää yöunet balettinäytöksen jälkeen siksi, ettei itse voi esiintyä tuhansille ihmisille ihailtuna balettitanssijana. Tai surra olympialaisten aikana, ettei oma tossu liiku yhtä liukkaasti kuin Usain Boltilla. Jos mainoksen uimapuku näyttää kivalta ja uimapuvulle on tarvetta, voi ostaa uikkarit, tietoisena siitä, ettei niissä kuitenkaan näytä vedestä nousevalta Venukselta. Samoin jos baletti innostaa sitä voi mennä aikuisbalettiin ja olympialaisten innostamana liittyä paikalliseen juoksuryhmään. Joka tapauksessa, se kuvan mallityttökin muuttuu ryppyiseksi mummoksi aikanaan, edes hän itse ei mahdu niihin bikineihin ikuisesti. Ja ballerinat ja juoksijat jäävät varsin aikaisin eläkkeelle ja keksivät muuta tekemistä. Aivan hyvin ihminen voisi keskittää kaikki toiveensa ja unelmansa yksittäiseen saippuakuplaan.

Eniten ulkonäkökeskustelussa häiritsee kuitenkin (tietenkin) huono historia. Ei, naisiin ei ole aina keskittynyt ulkonäköpaineita. Itse asiassa valtakulttuuri oli vuosisatoja ulkonäkökeskeisyyttä -vastaan - ja varsinkin köyhemmän kansan parissa ulkonäköön keskittyvää tyttöä pilkattiin armotta. Ennen ymmärrettiin, että kyse on haitallisesta pakkomielteestä. Ulkonäköön keskittyessään ihminen laumaeläimenä kaipaa muiden hyväksyntää ja altistuu imartelulle ja sitä myöten hyväksikäytölle. Parinhakuvaiheessa nuoret naiset ovat perinteisesti kiinnittäneet eniten huomiota ulkonäköön - ja siinäkin terveys, siisteys, käytännöllisyys ja viehättävät käytöstavat olivat kovempia valtteja kuin luonnonkauneus. Imagen artikkelin mukaan naisessa on arvostettu aina kauneutta eikä vaikka voimaa, mutta noin sanoo vain nykyajan ihminen, jolle sähkö tulee töpselistä ja ruoka marketista. Kiiltävät kutrit olivat yhtä suuressa huudossa torpan emännille kuin sixpack hakkapeliitalle. Ei tuollaisilla asioilla ollut mitään merkitystä.


Ehkä suurin nykyajan kauneusneuroosin aiheuttaja on kulttuurin ylenmääräinen haaveilu kaikesta aidosta, autenttisesta ja luonnollisesta. Jokaisen pitäisi olla luonnostaan kaunis ja tästä syntyy stressiä jos oma meikitön naama ei teekään peilistä vaikutusta. Tämä on historiallisesti aika ainutlaatuinen ilmiö, koska vuosituhansien ajan luonnolla ei ollut mitään väliä ja termi "kauneus" tarkoitti koko pakettia. Jos "kaunis luonto" oli hyvin hoidettu puutarha ja viljavat pellot, oli kauneus ihmisessä jotain aivan muuta kuin miten nykyihminen sen tulkitsisi.


Suurin osa naisista ei ainakaan pyykkikoneen keksimiseen saakka edes juuri ehtinyt stressata ulkonäköään, samalla tavalla kuin miehillä ei ollut aikaa vaivautua pohtimaan sitä pyykkilautavatsan puuttumista. Pikkiriikkinen eliitti naisia ja miehiä määrittelivät muodin ja kauneuskäsitykset. Kauneuteen liittyivät viehättävät piirteet, loisteliaat vaatteet, taidokkaat kampaukset ja meikit, kehonkieli ja käytöstavat. Jos naama oli rokonarpinen ja hampaat huonot (kuvan kaunottaren, Henrietta Marian hampaat muistuttivat kuulemma tykkejä hyökkäysasemassa), sielukas katse tai sirot kädet kompensoivat noita haittoja. Luonnonkauneudesta ei ollut hyötyä, jos ryhti oli huono ja käytöstavat epäkohteliaat.

Klassinen käsitys siitä, mikä tekee ihmisen viehättäväksi on nykyaikaista tervehenkisempi. Lähes jokaisella on jokin viehättävä piirre, jota hän voi korostaa (eräs kollegani esimerkiksi näytti aivan noita-akalta - ja tosiaan esitti aina noita-akkaa lapsille teemapäivinä - mutta hänellä oli mitä viehättävin hymy). Lähes jokainen muistuttaa enemmän leikkuupuimuriin joutunutta räsynukkea kuin mallikaunotarta au naturel, mutta sekin on ihan ok eikä se tosiasia mihinkään stressaamalla parane. Todennäköisesti se mallikaunotarkin näyttää aika tavalliselta kotioloissa. Ulkonäköön keskittyminen ja muiden kehujen metsästäminen on luonteenheikkous nykyään siinä missä aikaisemmilla vuosisadoillakin. Pelkillä ulkoisilla avuilla pinnalle pyrkineet ovat kokeneet aivan samanlaisen surullisen elämänkaaren niin ennen kuin nykyäänkin. Kauniit kasvot ja seksikäs vartalo ei vain kerta kaikkiaan ole se identiteetin vakain ja tärkein rakennuspalikka.

Ennen kaikkea nykyäänkin olisi syytä pitää mielessä, että käytös se loppupeleissä tekee kauniiksi, ei kasvot. Suhteistamme muihin syntyy se syvin ja pysyvin merkitys elämässä. Esimerkki omasta elämästä: En saa palautettua mieleeni kaikkien entisten pomojeni ja työkaverieni ulkonäköä jokaiselta työpaikalta, mutta muistan jokaisen käytöksen, hyvässä ja pahassa, ikuisesti. Pienetkin ilkeilyt tai ystävälliset sanat. Ne meistä tullaan muistamaan. Ja käytökseen, toisin kuin luonnon antamiin piirteisimme, voimme vaikuttaa aika paljon.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Valtavirtamedia on usein väärässä

Viime aikoina kun on puhuttu paljon "fake news"- ilmiöstä ja siitä, miten hurjia salaliittoteoriasivustoja internetistä löytyy vakavasti otettavan median valepuvussa. Toinen uutisiin ja mediaan liittyvä debaatti liittyy valtavirtamedian omaan epärehellisyyteen ja heppoisuuteen. Aloin itse lukea sanomalehtiä hyvin varhaisessa teini-iässä ja jatkoin internetin myötä suurten sanomalehtien nettisivujen seuraajaksi. Viime vuosina olen tietoisesti vähentänyt sanomalehtien ja uutisten lukemista, mutta en luota myöskään mihinkään vaihtoehtosivustoon. Koska harrastan autis intensiivisesti ja perehdyn perusteellisesti kaikenlaisiin marginaalinörttelilyihin tiedän yleensä monesta asiasta enemmän kuin sanomalehti tai valtavirtaa edustava uutissivusto. Tämä noin yleensä saa minut epäilemään, että valtavirtamedia ei osaa raportoida paljon mistään oikein ja rehellisesti ja törmätessään asioihin, joita ihmiset harrastavat ja varsinkin uusiin ja valtavirran ulkopuolella oleviin mediamuotoihin se tuntuu lähtevän aivan avoimen pahantahtoiseen hyökkäykseen pysyäkseen mahdollisimman relevanttina. Kaikelle kansalle näkyvin osa tästä taipumuksesta ovat skandaalinhakuiset klikkiotsikot, mutta nörttikulttuurin harrastaja huomaa pian myös, että hänen harrastuksensa rikkovat uutiskynnyksen lähinnä negatiivisessa muodossa.

Teininä luotin kyllä, että se, mitä sanomalehdissä sanottiin oli totta. Ensimmäinen kolaus oli Bill Clintonin seksiskandaali, joka sattui vaihto-oppilasvuodelleni. En ollut uskoa silmiäni, miten sukulaisteni kotiin tulevat sanomalehdet puolustivat presidenttiä. Jopa todella kummallisilla ja noloissa tavoilla, kuten kirjoittaen artikkeleita siitä, miten sivistyneessä Euroopassa rakastajattaret kuuluvat poliittiseen kulttuuriin ja vain sivistymättömät punaniskat kyttäävät poliitikkojen syrjähyppyjä. Yritin pitkään lukea tasapainon vuoksi samana päivänä samat uutiset oikeisto-ja vasemmistolähteistä ja ajattelin, että totuus lienee jossain puolivälissä. Mutta nyt olen luopunut tuostakin.

Mitä harrastuksiin tulee, mangaharrastajana laitoin merkille, miten suomalainen media uutisoi 2000-luvun alussa kyseisestä sarjakuvamuodosta.

Myöhemmin huomasin, että mitä tahansa harrastinkin, valtavirtamedia jossain vaiheessa uutisoi aiheesta todella typerällä tavalla. Japanilainen populaarikulttuuri varsinkin tuntui ahdistavan lehtiväkeä, tosin pelaajilla, joihin en itse lukeudu, lienee samanlaisia kokemuksia omasta harrastuksestaan. Tämä liittyy myös kirjallisiin harrastuksiini. Spefi ei juurikaan esiinny valtavirtamediassa (jotain leffauutisia lukuunottamatta) muuta kuin jotenkin ongelmallisena aiheena - Guardian esimerkiksi on julkaissut lukemattomia artikkeleita genreni väitetystä seksismistä ja rasismista eikä juurikaan uutisoinut spefitapahtumista ennen kuin tapahtumat valtasi ärsyttävä skenedraama. Tuosta kaikesta saa helposti sellaisen mielikuvan, että valtavirtamediaa ärsyttää ajatus siitä, että muilla olisi hauskaa. Youtube on ollut myös valtavirtamedian hampaissa, milloin mistäkin syystä, nyt viimeksi Youtuben suosituimman sisällöntuottajan natsivitsien takia. 

Alan puolesta olen huomannut, että historiaan liittyvät artikkelit ja uutiset ovat usein jotain nykyaikaan liittyvän agendan ajamista mutkia suoriksi vetäen, taidepuolella uutisoidaan mahdollisimman hyvin median ideologiaan istuvista taiteilijoista ja niin edelleen. Ei tuossa muuten, mutta minä -maksan- halusin tai en, esimerkiksi BBC:n asenteellisesta ja asiavirheitä vilisevästä tuotannosta. Muuten saan sakot! 


Tämä on siinä mielessä harmillista, että olen tosiaan itselleni luonteenomaisesti harrastanut median seuraamista nuoresta asti. Aluksi pidin mediaa luotettavana, mutta nyt, saatuani kunnioitettavat tahot kiinni valehtelusta, mustamaalaamisesta, propagandasta, asiavirheistä ja tunnepitoisesta manipuloinnista en voi luottaa mediaan ollenkaan. Jos niihin asioihin liittyen, joista itse tiedän, tehdään niin paljon virheitä, miten voisin luottaa, että itselleni tuntemattomista asioista       uutisoitaisiin oikein? 

Ainoan poikkeuksen muodostavat silloin tällöin Helsingin Sanomien Kuukausiliite  ja Guardianin The Long Read. Uskonkin, että ongelman takana on lähinnä media-alan aikataulut, kun kiireellä väännetään artikkelia, ei niin ehdi tehdä kunnon tiedonhakua. Ja kun pitää kilpailla yleisöstä kaiken uuden median kanssa.